Is there peace beyond the rage?

Vaikka Victoria oli yrittänyt tulla paikalle ihan viimehetkellä, siihen jäi silti paljon sitä tyhjää aikaa, eikä oikein voinut kuin katsella niitä menossa olevia otteluita. Joshuan kohdalla niitä ei katsottu, vaan ennemmin vaikka seistiin silmät kiinni käytävässä tismalleen siihen asti, että sen nimi kuulutettiin. Kaiken sen katsominen oli aivan liian stressaavaa. Stressaavaa se oli nytkin, vaikka hän ei edes tuntenut ketään niistä ottelijoista eikä hän ollut emotionally invested yhtään kehenkään, ei oikeastaan edes Brendaniin.


"I promised to come, didn't I", blondi hymyili Realle, kun sekin löysi tiensä sinne yleisöön. Sitä halattiin ja vaihdettiin poskisuudelmat, minkä jälkeen palattiin istumaan. Se kyseli Joshuasta, ja nainen keskittyi lähinnä siihen että sai kasvonsa pysymään peruslukemilla. "He's, uhm... He's adjusting. He's doing good", tiivistettiin tilanne mahdollisimman positiivisesti ja koitettiin jättää ne kodin ongelmat sivuun.
Onni oli, että kovin kauaa ei mennytkään, kun ne viimeiset ottelut ennen main eventtiä pistettiin pakettiin ja octagoniin ruvettiin kuuluttelemaan illan kohokohdan ottelijoita. Ensin Brendan, Foggy Dew ja I mean it -fuusion säestämänä ja irlannin lippuun kietotuneena, ja sitten Woodley Thi'slin I Aint Turning Backin tahdissa. Melutaso nousi niin, että yleisön hokemista oli vaikea enää saada selvää, ja liput lensivät.
Tunnelma tuntui sähköiseltä, ja Brendan antoi itsensä nauttia siitä kaikesta yhden ohimenevän hetken ajan. 

Molemmat ottelijat näyttivät tyynen rauhallisilta, kun kohtasivat octagonin keskellä, kuuntelivat tuomarin viimeisen ohjeistuksen ja koskettivat hanskoja - ja peli puhallettiin käyntiin. Woodley otti octagonin keskiön haltuun heti kättelyssä, kun taas irkku pysyi suosiolla vähän kauempana. Brendan avasi pelin muutamilla tarkoilla potkuilla oikean jalan sääreen, selkeästi astui eteen ja perääntyi, piti tarkkaan huolta siitä että ei jäänyt suoraa nyrkkien ulottuville. Ottelu alkoi hyvin teknisenä. Molemmat hakivat etäisyyttä ja paikkoja, mittailivat ja liikkuivat taukoamatta. Woodleyn ensimmäinen takedownyritys päätyi lähietäisyydeltä vaihdettuihin iskuihin ja pystypainiin, muutamiin tehottomiin potkuihin ja lopulta siihen, että Brendan onnistui pujahtamaan pois Woodleyn ja verkon välistä.


Hyvin varovainen teknisyys tuntui loppuvan ensimmäisen erän puoliväliin, kun molemmat kävivät silminnähden aggressiivisemmaksi ja tuntuivat hyökkäävän paitsi selkeästi vuorotellen, myös samaan aikaan. Jo ensimmäiseen erään mahtui useita takedownyrityksiä, toiseen vielä enemmän. Muutamaan kertaan käytiin maassa, mikä sai tilanteen aina näyttämään irkun kannalta erittäin huonolta. Suurin osa ottelusta käytiin kuitenkin pystyssä - ja siitä maksoivat molemmat. Brendan sai Woodleyn hyvällä hook kickillä, söi jatkuvilla potkuilla voimaa vastustajan oikeasta jalasta ja sai ladattua monta hyvää iskua sekä muutaman erinomaisen kombon. Kumpikaan ei kuitenkaan pudonnut, vaikka molemmat päätyivät maahan useampaan kertaan iskujen voimasta. Molemmat söivät iskuja, molemmat liikkuivat ja molemmat väsyivät. Lopulta aggressiivisuus tuntui voittavan energian puutteenkin, kun ottelu venyi kolmannelle, neljännelle ja viidennelle erälle. Sinä vaiheessa molemmat huohottivat, molempien iskuista puuttui pontta ja molemmat näyttivät siltä, että olivat kävelleet helvetin läpi. This is gonna be a war oli hyvä tiivistelmä siitä, mitä tapahtui. Se oli armotonta, brutaalia ja veristä - juuri sellaista kun se ottelu oli kotiäitien pahoissa unissa. Hengähdystaukoa ei saanut, eikä kumpikaan antanut tippaakaan periksi. 

Kun viimeiset kymmenen sekuntia merkittiin, molemmat käänsivät vielä viimeisen vaihteen päälle. Viimeiseen sekuntiin asti molemmat hyökkäsivät, luopuivat täydellisesti kaikesta puolustautumisesta ja löivät ja huitoivat melkein maaniseen sävyyn. Ja sitten se oli ohi. Kello soi, toiminta lakkasi. Tuomari tuli väliin, mutta hyvin pian ottelijoiden välillä vaihdettiin vielä hyvin väsynyt, pitkä halaus ja taputeltiin olalle, kun mitään kaunoja ei olisi koskaan ollutkaan, naurettiin - ja lähinnä haukottiin yhdessä henkeä. Ottelu meni pisteiden laskemiseen, joten sitä seurasi tauko. Se teki molemmille hyvää. Brendanin koko keho huusi siinä vaiheessa hoosiannaa, ja hän kieltäytyi istumasta hetkeksikään alas, koska oli melko varma, että ei enää koskaan nousisi ylös. Olo oli kuitenkin itsevarma, ja pistevoittoon uskoi myös valmentaja. Ja sehän sieltä tuli - irkku seisoi lopulta lippuun kietoutuneena sen octagonin keskellä ja hänen kätensä oli se, joka nostettiin.