member rank
Nomad
Discord name
moa#5546
|
Jul 2, 2017 0:18:55 GMT 2
Post by moa on Jul 2, 2017 0:18:55 GMT 2
SUNDAY 23RD OF OCTOBER – EARLY AFTERNOON
Sinä vuonna lokakuun 23. oli aurinkoinen, mutta harvinaisen viileä sunnuntai. Lämpötila ei ollut iltapäiväänkään mennessä hilautunut edes kymmeneen asteeseen ja Emmet saattoi autosta noustessaan melkein kuvitella, että pian saataisiin lunta, vaikka se nyt oli kaikin puolin ihan hullu ajatus siihen aikaan vuodesta. Mies pystyi selaamaan mielessään taaksepäin kaikki edelliset lokakuun kahdennetkymmenennetkolmannet aina vuoteen 2004 asti ja yleensä niihin aikoihin oltiin saatu vielä nauttia kohtalaisesta lämmöstä. Dixonien perhetragedian vuosipäivää oli vietetty yhdessä jäljelläolevan perheen kesken jo 11 vuotta, eivätkä menot olleet siitä paljon muuttuneet, vaikka vuosia oli kulunut. Aluksi oltiin kokoonnuttu isovanhempien luo, missä sisarukset Islaa lukuunottamatta olivat asuneet, sitten Isla oli ottanut päävastuun päivän järjestämisestä ja joitain vuosia sitten perinne oli siirretty kokonaan sisarusten haltuun, kun Morland ja Heather olivat lakanneet käymästä. Isovanhemmat alkoivat ymmärrettävästi olla liian vanhoja koko perheen yhteisiin iltoihin ja ehkä he eivät enää kaivanneetkaan muistutusta ainoan tyttärensä ja yhden lapsenlapsensa menettämisestä. Emmetin ja muiden Dixonin sisarusten ei ollut ollut aivan yhtä helppo luopua perinteestä, vaikka kai sitäkin mahdollisuutta oli välillä ainakin nuorempien suunnalta väläytelty. Kuolemanpäiväillalliseksi se kokoontuminen oli joskus vuosia sitten puolihuumorilla nimetty ja nimi oli jäänyt, mikä Emmetistä kuvasti osuvasti tapaamisen hieman makaaberia luonnetta. Emmet oli poikennut tulomatkalla kaupassa, käynyt ostamassa tarvittavat ainekset illan ruokaan ja lisäksi vähän jotain juotavaa terää taittamaan. Islalla oli aina kotona vähintään teräviä, mutta Emmet oli enemmän oluen ystävä ja jotenkin ruuan jälkeen muutamien ottamisesta siskon kanssa oli tullut perinne, jota orjallisesti toteutettiin vuodesta toiseen. Maanantaipäivän Emmet oli pyytänyt vapaaksi, kuten hän yleensä aina lokakuun 24. kanssa toimi. Ei hän krapulaa pelännyt, ei kyse ollut mistään ryyppäjäisistä, mutta äidin ja Wyattin muistopäivä oli yksi niistä harvoista, jolloin hän ei halunnut joutua ajattelemaan seuraavan aamun työurakkaa, eikä sellaiseen uppoaminen olisi oikein sopivalta tuntunutkaan. Punatiilinen omakotitalo näytti iltapäiväauringossa huomattavasti vähemmän synkeältä ja ahdistavalta kuin Emmetin useimmin pintaan nousevissa muistikuvissa, mutta ihan täysin sitä kylmäävää tunnetta ei siellä koskaan onnistuttu ravistamaan. Nytkin kuistilla vietettiin alitajuntaisesti hitusen tavallista pidempi hetki avaimia kaivaen ja vasta sitten rapisteltiin ovi auki ja survouduttiin kantamusten kanssa hämärään eteiseen. Ovella tuli ensimmäisenä vastaan korviahuumaava haukunta, joka katkesi kuin seinään syvemmältä talosta kuuluneen käskyn myötä. Emmet laski kauppakassit lattialle seinän viereen ja kumartui tervehtimään siskonsa pitbullveljeksiä Jackia ja Jimiä. Kuolaavat suudelmat olivat miehelle hyvinkin tuttuja, eikä niitä edes pyritty väistelemään: toinen olisi kuitenkin iskenyt siihen, minkä onnistui toiselta siirtämään suojaan. Saatuaan tervehdittyä perheen karvaiset jäsenet, Emmet ravisti takin päältään ja ripusti sen huolimattomasti eteisen naulakkoon. Kauppakassit kerättiin takaisin käsiin ja niiden kanssa lähdettiin tunkeutumaan syvemmälle taloon, joka ei Emmetin mielestä ollut Islan ansioituneista kohennusyrityksistä huolimatta vieläkään päässyt eroon siitä ominaistunnelmasta, joka seiniin oli imeytynyt niinä viimeisinä vuosina, jotka koko perhe oli viettänyt sen katon alla yhdessä. Alakerrasta ei löytynyt muita kuin Isla, jota Emmet tervehti nostaessaan kauppakassit keittiön pöydälle ja alkaessaan purkaa niitä varsin tottunein elkein. Kaikesta huolimatta Brooklyn Heightsin kotitalo sijaitsi vain 10 minuutin ajomatkan päässä Emmetin omasta asunnnosta ja siellä vietttiin kohtalaisen paljon aikaa. Ei mies välttämättä miljööstä itsestään nauttinut, mutta siihen oltiin monellakin tapaa ehditty turtua, kun sisarusten seura oli aina lopulta vienyt voiton irrationaalisesta vieroksunnasta sitä tiilikasaa kohtaan. ”Wesley isn’t here yet?” Emmet kysäisi rennosti lappaessaan ostoksia kasseista pöydälle vähän siihen malliin, että Isla voisi mielellään alkaa järjestellä niitä toivottuihin paikkoihin. Veljen suunnitelmista ei oltu edes vaivauduttu kysymään aiemmin, oli vain automaattisesti oletettu, että se tulisi kyllä. ”Or Indy? Is she even up yet?” mies jatkoi kyselylinjalla ja vilkaisi isosiskoaan merkitsevästi. Perheen nuorimmaisen vuorokausirytmi oli kaukana Emmetin omasta ja mieheltä oli mennyt pitkään oppia olemaan huolehtimatta siskonsa riittävästä unensaannista mitenkään sen erityisemmin. Indiana oli teinityttö, kuulemma sen kuuluikin käyttäytyä huonosti ja valvoa yönsä. Emmet itse ei tietenkään sellaisesti mitään ymmärtänyt, koska perheen muiden lasten teini-iät oli kahlattu läpi hyvin erilaisissa olosuhteissa kuin kuopuksen. |
|
member rank
Poliitikko
Discord name
julle#2371
▲ rakkaudesta lajiin; aktiivinen.
|
Jul 2, 2017 13:27:47 GMT 2
Post by julle on Jul 2, 2017 13:27:47 GMT 2
Isla’s ootd” Hey, it’s Izzy. Did I wake you? Oh good…” Isla oli herännyt taas vaihtelun vuoksi kukonlaulun aikaan ja aloittanut talon puunaamisen. Häntä ei kiinnostanut nukkuiko pikkusiskonsa vielä silloin, vaan käynnisti imurin ensimmäisen kerran seitsemältä aamulla ja jatkoi lattian pesulla sekä pölyjen pyyhkimisellä. Islan hosottaminen jatkui siivoamisesta korkkailuun, jonka myötä uuniin oli isketty jokavuotinen pot roast valmistumaan. Pikkuveljelle Wesleylle oli alettu soittelemaan vasta kaiken sen siivoamisen jälkeen ja tiedusteltu, milloin hän soisi kunnian saapua paikalle. Wesleyn vastatessa puhelimeen, Isla kuuli veljensä heränneen vasta, vaikka väitti toisin. Puhelu ei kuitenkaan kestänyt sen pidempään, sillä Isla osasi tiedustella nopeasti, milloin velipoika saapuisi paikalle käytiin nopeasti. ” Okay, see you then. Bye”, Isla sulki linjan ja tunki puhelimensa housujensa takataskuun ja kietaisi lyhyet hiuksensa hyvin säälittävälle nutturalle päänsä päälle. Tämä oli se päivä, joka oli pysynyt vuosi kaudet perheellä perinteenä. Oli kulunut tasan 12 vuotta, kun Dixonien isäpappa oli lahdannut vaimonsa ja toisen perheen kaksoispojista. Se ja siitä seuraava päivä olivat ainoat vapaapäivät, jotka Isla pyysi kalenteriinsa. Joka. Ikinen. Vuosi. Piirissä se oli onneksi tullut jo normiksi. Islan ei tarvinnut edes muistuttaa asiasta etukäteen, kun hänelle iskettiin vapaapäivät tuonne. Sitä perhetragedianvuosipäivää oli vietetty yhdessä joka ikinen vuosi – aluksi se oli alkanut rakkaiden isovanhempien luona, kunnes Isla oli ottanut huoltajan ohjat käsiinsä. Isla sai siivoamisurakkansa valmiiksi sopivasti ennen veljensä Emmettin saapumista. Hän tosin viimeisteli vielä sitä siivoamistaan rätillä, jolla pyyhki keittiön tasoja, samaan aikaan kun kuuli oven käyvän. Oikeastaan Isla ei kuullut sitä oven vausta, mutta rakkaat koiransa Jack ja Jim mielellään aina aloittivat sen vallattoman haukkumisen, kun joku erehtyi edes tulemaan heidän kuistille. Oli se sitten tuttu tai ei. Postipoika ei uskaltanut enää tuoda edes päivänlehtiä kuistille, kun oli törmännyt ikkunan takana vartioiviin pitbullveljeksiin, jotka olisivat mielellään tulleet ikkunasta läpi tervehtimään kyseistä posteljoonia. Pojat kuitenkin tunsivat tutut naamat ja Emmett oli yksi heistä. ” Boys!”, keittiöstä kajautettiin ja koirat lopetti samalta istumalta haukkumisen. Isla huuhteli kädessään olevan rätin ja asetti sen kuivamaan anan päälle. ” Good morning to you too.”, Isla totesi veljelleen, joka oli saapunut keittiöön ja tiedustellut heidän pikkuveljensä olinpaikasta. ” No. I just called him. I think I woke him up but he said he’ll be here an hour.”, isosisko kertoili ja soi Emmettille vinon hymyn. Wesley oli onneksi heidän pikkusiskoonsa verrattuna kunnollinen poika. Auttoi kotona aina kun tarvis ja piti lupauksistaan kiinni. Siksi Isla luotti siihen, että Wesley saapuisi Brooklyn Heigtsiin tunnin sisällä. Emmettin lapatessa ostoskassinsa tavaroita pöydälle, Isla alkoi samaa tahtiin laitella niitä niiden paikoille kaappiin ja jääkaappiin. Kun tavarat oli saatu paikoilleen, Isla hieraisi niskaansa ja nojasi alaselkänsä keittiön tasoa vasten” She’s still a sleep. You can go and kick her out of the bed if you like.”, Isla nyökkäsi portaikkoa kohti. ” So – how’s things?”, Isla tiedusteli uteliaan kulmien kohotuksen kera ja vei kätensä nojailemaan työtason reunaa vasten. Hän oli aidosti utelias siitä, miten veljellään nykyään meni. He eivät olleet viime aikoina nähneet kovin usein, eikä e ollut sama asia, että he soittelivat toisilleen. Jack ja Jim löysi tiensä keittiöön, jolloin Isla lopetti nojailun ja käveli talon takaovelle. Koirat seurasivat kuuliaisesti omistajaansa perässä ja kirmasivat iloisesti talon aidatulle takapihalle. Ovea ei kuitenkaan jätetty auki, sillä ulkona oli sen verran viileä jo ettei tarjennut pitää ovea auki. Sen lisäksi talon lämmitys tuppasi reistailemaan, joten Isla ei viitsinyt päästää kaikkea sitä lämmintä ilmaa ulos. ” I was thinking, that after we have eaten we could go to the cemetery? I bought some nice flowers…”, Isla ehdotti palatessaan keittiöön ja nojautui taas työtasoa vasten. Kädet hakeutuivat puolestaan puuskaan eteensä ja päätä pudisteltiin, joskin epäuskoiseen sävyyn. ” Have you talk with the elderly today? Last time I’ve heard from them, Morland’s dementia had gone worse.”, Isla totesi huuliaan tyytymättömänä mutristaen. Samaan aikaan yläkerrasta alkoi kuulua askelia ja pian alakertaan löntysti väsynyt Indiana, joka hieroi vielä unisia silmiään. Vaatteet hän oli sentään saanut päälle laitettua. Ellei tyttö sitten ollut nukkunut kyseiset vaatteet päällä – sillä siltä hän ainakin näytti, sekaisten hiuksien ja poskella roikkuvien meikkien kera. ” Good morning sunshine.”, Isla kailotti turhankin iloisena pikkusiskolleen, joka vain kurtisti kulmiaan ja mumisi vaimeasti siskonsa hyville huomenille. Kaikkein näiden vuosien jälkeen Isla tunsi jo pikkusiskonsa niin hyvin, ettei uskonut että Indiana oli sanojensa mukaan eilen ollut vain katsomassa elokuvaa. Pahaolo, pääkipu ja krapula paistoivat tytöstä, jolloin Isla loi merkittävän vilkaisun Emmettiin, ennen kuin jatkoi kysely linjaansa. ” Did you have fun last night?”, siinä vaiheessa kahvinkeittimen ääreen asettunut Indy loi vain kummastuneen vilkaisun siskoonsa, jolloin Isla puolestaan kohotti kulmiaan. Tytön hoksottimet eivät tainneet pelaa vielä siihen aikaan aamusta ja luultavasti ihmettelikin sitä kyselyä – kunnes tajusi puhuneensa eilen menevänsä kaverin luokse katsomaan elokuvaa. Totuushan taisi olla kaukana siitä, mutta Isla ei jaksanut vielä aloittaa saarnaamista. Mitään pitäviä todisteita juopottelevasta ja polttavasta alaikäisestä ei ollut. Indiana kun oli oppinut suihkuttamaan itsensä niin paljon hajuvettä, että Islaakin puistatti se tuoksu, joka peitti alleen edellisillan vanhan viinan ja tunkkaisen tupakan hajun. ” Mmhn... What? Oh yeah, we watched shitty movie with Debs. Hey Ems.”, Indiana sanoi nopeasti ja vilkaisi vanhempaa veljeään, ennen kuin aloitti kahvinkeittimen lataamisen.
|
|
member rank
Nomad
Discord name
moa#5546
|
Jul 2, 2017 19:37:51 GMT 2
Post by moa on Jul 2, 2017 19:37:51 GMT 2
Jos Emmet jotain siskossaan ihaili – oikeasti näitä ominaisuuksia oli tietenkin useampiakin – niin sitä, miten se sai yhdellä sanalla vouhottavat koiransa vaikenemaan. Saapumalla paikalle Isla olisi varmaan saanut pojat istahtamaan nättiin riviinkin, mutta kun emäntä oli sopivalla etäisyydellä, saattoivat koirat touhottaa rauhassa kotiin palanneen tuhlaajapojan kimpussa. Emmet tunsi omantunnon piston, koska sinä vuonna hän oli ollut kotona aivan erityisen vähän. Vietettyään ensin viisi kuukautta Quanticossa ja aloitettuaan sen jälkeen uudessa työpaikassa, oli heightsissa tullut käytyä säälittävän harvakseltaan. Kun vielä lisäksi oli se kaikki säätö Stellankin kanssa, niin kummasti perheelle oli jäänyt paljon tavallista vähemmän aikaa. Islaa oli ennen nähty päivittäin asemalla ja lisäksi kotona oli käyty viikoittain, nyt Emmet ei onnistunut ihan heti edes muistamaan, mille kuulle edellinen visiitti sijoittui. ”Hardly a morning anymore but good to see you”, Emmet vastasi siskolleen hymynpuolikkaan kera. Oikeasti hän ja Isla taisivat olla ainoat sisarukset, joille sunnuntai-iltapäivä ei ollut laskettavissa aamuksi. ”That student life is really getting to him, huh”, mies naurahti kuullessaan, että Wesleykin oli vasta heräillyt Islan soittoon. Emmet muisteli että hänen opiskeluaikoinaan lauantai oli ollut parasta aikaa tenttikirjojen kertaamiseen. ”When I was at Uni the only thing keeping me awake at saturday night was criminal law and theories of ciriminology. And sometimes dreaming about that strict professor of ours, mrs Palmer. Damn was she hot”, Emmet muisteli virnistellen. Hänellä oli tosiaan saattanut olla pienen pieni ihastus rikoslain professoriinsa, joka oli ollut nuori, kaunis ja käsittämättömän älykäs. Asian ajattelemisesta tuli suorastaan nostalginen olo ja Emmet oli ihan tyytyväinen, että hänen tehtävänsä oli vain nostella tavaroita kasseista pöydälle, eikä etsiä niitä oikeille paikoilleen. Hän olisi saattanut muisteloissaan vaikka työntää maidon kuivakaappiin.
Näin kevyitä aiheita olisi voinut pitää vähän kummallisina, kun otti huomioon, miksi perhe oli kokoontumassa yhteen, mutta he olivat tehneet tämän niin monta kertaa aiemminkin, ettei Emmet enää pystynyt olemaan surullinen aamusta iltaan. Se ei ollut tarkoituksenmukaista, ei kun tarkoitus kuitenkin oli juhlia elämää ja kunnioittaa kuolleita – tai vältellä yksinoloa –, eikä surra silmittömästi jotain, mikä oli tapahtunut yli kymmenen vuotta sitten. Tietenkin alakuloisuus oli tiukasti läsnä ja päivän edetessä varmasti muistuttelisi olemassaolostaan useampaankin otteeseen, mutta ei siinä voinut rypeä pelkästä velvollisuudentunnosta. Kuolleet pysyisivät kuitenkin kuolleina. Saatuaan ostoskassit tyhjiksi Emmet käytti kunnioitettavan tovin siihen, että taitteli pussit siististi ja sujautti sitten allaskaappiin odottamaan uusiokäyttöä. Islan valottaessa nuorimmaisen olinsijoja Emmet vilkaisi itsekin yläkertaan johtaviin rappusiin päin mutta pudisti sitten kevyesti päätään. Kai ihminen vain lakkaisi lopulta olemasta jos se nukkuisi kaiket päivät. ”I’ll check on her later if she doesn’t appear”, mies lupasi kohtuullisen huolettomasti ja kallisti päätään epämääräisesti, kun Isla kyseli hänen kuulumisiaan. ”Saying everything is fine would be a major exaggeration”, Emmet vastasi hieman kuivakasti ja vilkaisi siskoaan. Pieni irvistyksen kaltainen käväisi kasvoilla. Emmet jakoi yleensä melkein kaiken isosiskonsa kanssa, koska sellaiset heidän välinsä vain olivat, mutta viimeaikojen draamasta Stellan kanssa ei oltu mainittu sanallakaan. Se oli tuntunut jotenkin liian intiimiltä ja vaikealta puhelimessa jaettavaksi, eikä kasvokkainkaan oikein ollut ollut sopivaa hetkeä. Emmet suhtautui ihmissuhteisiin monessa mielessä samalla tavalla kuin siskonsa ja tätäkin kaikkea draamaa hän piti aivan täytenä energian tuhlauksena, joka vain vei hänen ajatuksensa liialti pois töistä. Silti siitä ei oltu onnistuttu riuhtautumaan irti, ei kun kyse oli Stellasta. Lisäksi oli vielä Pennykin, eikä Emmet todellakaan tiennyt, miten asioihin ylipäätään olisi pitänyt suhtautua. ”To be honest things have been going to shit lately”, hän naurahti ja hierasi takaraivoaan. ”But at least work is good. I really feel like I’m settling down to the team I was assigned to. Sure I’m still the rookie, but you know”, mies totesi ja hymähti loppuun. Joskus tuntui, että ainoat elämässä järkeen käyvät asiat liittyivät työhön. Quanticossa vietettyjen viiden kuukauden jälkeen palaaminen tavalliseen elämään oli ilmeisesti osoittautunut odotettua vaikeammaksi, kun Emmetillä ei vieläkään ollut kunnollista otetta siviilielämästään.
Isla kävi päästämässä jaloissa pyörivät koiransa pihalle ja sillä aikaa Emmet vilkuili ympärilleen keittiössä hakien itselleen kiintopistettä. Ruoka näytti olevan jo uunissa, joten enää pitäisi väsätä lisukkeet. Se oli helpoin osuus, eikä Emmet ollut aikataulusta varsinaisesti huolissaan. ”I’d like that”, mies myötäili, kun Isla palatessaan ehdotti hautausmaalla käymistä. Myöskään siellä Emmet ei ollut käynyt turhan usein viime aikoina ja siitäkin tunnettiin helposti huonoa omaatuntoa. ”Sure we have some candles too?” hän kysyi ja suuntasikin sitten itse tarkistamaan asian eteisen kaapista. Sieltä löytyi iso pino hautakynttilöitä ja Emmet nosti yhden paketin näkyville, jotta se muistettaisiin ottaa mukaan. Illan hämärässä kynttilät toisivat hautausmaalle kaivattua eloa. ”I spoke with gradma this morning”, Emmet kertoi saapuessaan takaisin huoneeseen ja nojautui nyt itsekin keittiön työtasoa vasten. ”She seemed to be preparing me to the fact that next year we’ll have one more person to remember”, hän kertoi ja vilkaisi hankalasti käsiinsä. Vanhat ihmiset kai ihan tavan vuoksi alkoivat jossain vaiheissa puhua omasta kuolemastaan ja valmistella läheisiään sitä hetkeä varten, mutta Heather saattoi olla oikeassakin miehensä tilasta. Morlandin dementia oli edennut jo pitkälle, näinkin pitkään elossa ja jokseenkin toimintakykyisenä pysyminen taisi olla jonkinlainen ihme. ”Other than that she sounded fine. We didn’t talk much about today but she sent her love, so…” Emmet jatkoi ja yskähti selvittääkseen kurkkuaan. ”We should visit them, especially if grandma is right and things are going for the worse.”
Kuolema ei sinänsä ollut Emmetille mitenkään vaikea asia. Hän näki sitä jatkuvasti työssään ja äidin ja Wyattin menettämisen jälkeen oli tuntunut jossain määrin itsestään selvältä, että kaikista läheisistä joutuisi luopumaan joskus. Silti isovanhempien väistämättömän poismenon ajatteleminen oli epämiellyttävää. Heather ja Morland olivat käytännössä kasvattaneet heidät ja Emmet olikin enemmän kuin kiitollinen portaikosta kuuluville askeleille, jotka päästivät heidät irrottautumaan siitä masentavasta aiheesta. Ihan kuin päivän taustavire ei olisi jo itsessään ollut tarpeeksi ankea. Emmet kurkisti rappusiin ja pääsi näin näkemään vilauksen nuhjuisesta Indianasta jo ennen kuin se ehti keittiöön asti ja suunnisti välittömästi kahvinkettimen ääreen. Siskosten sananvaihoa seurattiin kevyen huvittuneena ja saadessaan pikkusiskonsa tervehdyksen osakseen Emmet hymyili sille aurinkoisesti. ”Hey to you too”, mies tokaisi ja oli aika varma, että Indiana pyöritteli silmiään hänen reippaalle äänensävylleen. ”Make that enough for everyone, will you?” Emmet ohjeisti pikkusiskoaan, joka kohautti olkiaan välinpitämättömästi, mutta jatkoi sitten kahvin lusikoimista keittimeen siihen malliin, että varmasti muillekin riittäisi kuppi tai pari. ”What movie did you say you watched yesterday?” Emmet kysyi siirtyen pois lavuaarin edestä, jotta Indiana sai täytettyä kahvipannun vesisäiliön. Hän vilkaisi isosiskoaan kevyt virne huulillaan, kun Indiana ynisi ensin jotain epämääräistä ja kääntyi sitten veljensä puoleen. ”Huh?” se kysyi ja pudisti sitten päätään vähäeleisesti. ”I don’t remember the name, it was stupid anyway but I can ask Debs if you are really that interested about it”, tyttö totesi varsin vakuuttavasti ja Emmet ilmaisi, että nämä tiedot varmaan riittäisivät ihan hyvin. Hän epäili vahvasti, ettei Indiana ollut ollut katsomassa mitään elokuvia, koska tukahduttavan hajuveden tuoksun läpikin saattoi melkein erottaa alkoholin katkun. Tai ehkä se oli vain teinien ominaistuoksu, mistä hän tiesi.
Vasta heränneen pikkusiskon kiusaaminen utelemalla sen illanvietosta olisi ollut ihan mukavaa, jos kyse olisi ollut mistä tahansa muusta päivästä, mutta tänään Emmet päätti antaa jutun olla. Isla tyttöä muutenkin pääasiallisesti kasvatti ja tällaisena päivänä saarnaaminen voitaisiin ehkä jättää minimiin. ”So how’s everything going in here?” Emmet kysyi sen sijaan ja nappasi pöydälle jätetyistä tarvikkeista salaattiainekset itselleen, kiikuttaen ne vesihanan ääreen. Ensin vilkaistiin Indianaa ja sille osoitettiin tarkentava kysymys: ”How’s school?” Sen roolin hän oli perheessä ottanut. Sen, joka kyseli koulun edistymisestä ja huolehti sisarustensa tulevaisuuden suunnitelmista. Tai no, lähinnä Indianan. Wesley oli viimeisinä vuosina selvästi osoittanut, että tiesi ainakin jotenkuten mihin suuntaan oli menossa. Indy sitten taas… Pikkusiskosta ei ihan voinut sanoa samaa. Joku olisi voinut kuvailla Emmetiä aika vaivalloiseksi 27-vuotiaaksi: hän oli helvetin kaukana pikkusisarustensa maailmoista, etenkin Indianasta. Toisaalta sekä Emmet että Isla olivat saaneet kasvaa aikuisiksi niin nuorina, ettei heitä ehkä voinut syyttää olemuksestaan. ”It’s fine. You know, boring, Indiana vastasi ympäripyöreästi tunkiessaan päänsä jääkaappiin ja kaivaessaan sieltä jotain syötäväksi kelpaavaa. Emmet vilkaisi ylös huuhtelemistaan vihanneksista Islaan. ”You have anything to add to that?” mies kysyi siskoltaan, tarkoittaen Indianan koulumenestystä. ”And how are things at the precinct? I visited there at one saturday night when I was picking Stella up, but I only got to see Mitch and I see him enough anyway”, kerrottiin ja suljettiin hana, kun kaikki salaattiainekset oli saatu huuhdeltua. Veitsen ja leikkuulaudan löytäminen kävi yhtä kätevästi ja Emmet siirtyi vähän sivuun tarvikkeidensa kanssa, jotta voisi aloittaa pilkkomisen.
|
|
member rank
Poliitikko
Discord name
julle#2371
▲ rakkaudesta lajiin; aktiivinen.
|
Jul 18, 2017 21:35:14 GMT 2
Post by julle on Jul 18, 2017 21:35:14 GMT 2
Veljen muisteluille hymähdettiin jopa huvittuneeseen sävyyn. Heidän opiskelunsa Emmettin kanssa selvästikin erosi vahvasti siitä Wesleyn tavasta opiskella. Siinä missä pikkuveli juoksenteli kampuksella järjestettävissä bileissä ja raahautui lukusaliin krapulaa potien, Isla oli kuntosalilla ja radalla harjoittelemassa tulevaa työtään varten. Isla oli tuolloin jo ollut omistautunut sille mitä teki, eikä se ollut muuttunut tähänkään päivään mennessä. Emmetin pöydälle purkamat tavarat löysivät nopeasti paikkansa keittiönkaapeista ja veljensä saamalle vastaukselle pikkusiskon herättämiselle nyökkäiltiin vain pienesti. Edes Isla ei viitsinyt mennä herättämään pikkusiskoaan, sillä hän tiesi varsin hyvin millainen kiukku siitä nousisi. Isla rakasti kaikkia sisaruksiaan, mutta Indiana oli valitettavasti heistä hankalin tapaus. Se oli toki ymmärrettävää, kun tyttö oli pahimmassa teini-iässä. Isla ei muistellut omaa teini-ikäänsä lämmöllä, eikä ihme. Omaan nuoruuteensa oli niin vahvasti kuulunut isän alkoholismi ja perheväkivalta, joista Islalla olikin jäänyt pysyä arpia. Indianalla ei ollut onneksi minkäänlaista mielikuvaa niistä asioista, mitä Dixonien perhe oli saanut kokea ennen heidän äitinsä je veljensä kuolemaa. ”Parhaimmat” muistot mitä luultavimmin kaikesta oli Islalla kuin Emmetillä, keitä kohtaan mies ei säästellyt nyrkkejään. Walter oli jopa onnistunut murtamaan Islan solisluun, jota muistellessaan kätensä vaistomaisesti nousi hieromaan vasenta olkapäätään. Menneisyyttä ei normaalisti muisteltu pahemmin, mutta kieltämättä se kyseinen päivä kun heidän perheensä väheni neljään ihmiseen, sai jopa Islan tunteikkaaksi.
Kuulumisia kysellessä velipoika oli antanut varsin tutun vastauksen. Se että joistakin heistä, ellei kaikilla, mennyt asiat jollain saralla päin prinkkalaa, ei liioin yllättänyt Islaa. ”Well that’s nothing new in our family… But why’s that?”, Isla tiedusteli, käsiensä hakeutuessa nyt rentoon puuskaan eteensä, samalla kun nojautui paremmin takanaan olevaa työtasoa vasten. Velipojan selostusta kuunneltiin hiljaisena ja nyökkäiltiin hiljaisena. Normaalisti Islakin olisi mitä luultavimmin valittanut työstään mutta ei. Sen sijaan hän tyytyi olemaan kuuntelijan roolissa. Keskustelun urautuessa haudalla vierailuun, Isla hymyili tyytyväisenä kun Emmet eilaittanut sille ajatukselle vastaan. ”If I remember right, I have those either at entrys closet.”, Emmet oli mennyt jo menojaan kun Isla huikkasi tuon perään kynttilöistä. Isla ainakin muisteli niitä ostaneensa joskus aikoja sitten ison kasan varastoon. Koskaan ei tiennyt milloin tuli pakottava tarve lähteä hautausmaalle, joten hänestä oli pitää kynttilöitä valmiina. Ei ollut kertaa, kun Isla olisi keskellä yötä painajaistensa jälkeen noussut ylös, kiskonut vaatteet ylleen ja lähtenyt hautausmaalle sytyttämään perheensä haudalle kynttilöitä. Emmetin mainitessa puhuneensa heidän isovanhempien kanssa ja siitä kuinka tuleva vuosi olisi luultavasti Morlandin viimeinen, Islan kulmat kohosivat elävöittämään hänen kasvoja. Ei sillä että Morlandin huonontunut tila olisi tullut yllätyksenä, mutta se että heidän isoäitinsä olisi jo alkanut tekemään jonkinlaisia valmisteluja tulevaa varten. Vaikkakin enemmän henkisellä tasolla, kuin konkreettisella tasolla, kuten esimerkiksi hautajaisia järjestellen. Se olisi ollut jo liian karua. ”Yeah we really should go visit them. All of us.”
Indianan paikalle saapuminen muutti ilmapiiriä kertaheitolla. Vakavaksi muuttuneen Islan kasvoille oli noussut nyt vuorostaan, joskin huvittunut hymy, kun vilkaisi merkittävästi Emmetiä. Indianasta sai harvoin heti aamusta lämpimiä viboja, toisen huomenetkin tuntuivat jäädyttävän kaiken elollisen matkallaan. Tyttö suistui sentään keittää kaikille kahvia. Oli selvää, että pikkusisko valehteli korvat heiluen edellisillan tapahtumista, mutta sinä päivänä Isla ei jaksanut asialla sen kummemmin vaivata päätään. Ainakin Indiana oli päässyt turvassa kotiin. Indy sai tämän kerran anteeksi valehtelunsa, mutta ensi kerralla, kun tilanne toistuisi, Isla luultavasti vetelisi jo ympäri korvia. Kahvin tippumista odotettiin kärsimättömänä ja odotellessaan Isla lopetti tasoon nojailun ja nappasi talon suurimman mukin työtasolle odottelemaan. Pöytää naputeltiin odottavasti ja kuunneltiin puolella korvalla Emmetin ja Indianan keskustelua. ”No, she’s actually doing just fine”, Isla vilkaisi olkansa ylitse veljeään ja nuorempaa siskoaan, joka tympääntyneesti pyöritteli silmiään. Isla puolestaan vain hymähti huvittuneena, sillä siskonsa dramaattiseen eleilyyn ja silmien pyörittelyyn oli jo niin totuttu. Se ainoastaan ärsytti silloin kun pikkusiskolle saarnattiin yhdestä sun toisesta. Kahvin valmistuttua Isla tyytyväisenä kaatoi pannusta isohkoon kuppiinsa sen verran, että muillekin riitti. Kahvin sekaan ei tällä kertaa laitettu mitään, vaan sen kanssa nojauduttiin uudestaan työtason reunaa vasten ja alettiin hörppimään kupin kuumaa sisältöä tyytyväisenä.
Heeey – eteisen ovi sulkeutui ja sen jälkeen nuoremman veljen tervehdys kuului perästä. Ei mennyt myöskään kauaa, kun Wesley asteli keittiöön paperikassin kera ja ensi töikseen kävi antamassa halauksen Islalle, joka hymyili tyytyväisenä. Vihdoin kaikki olivat paikalla. ”Hey you – sorry that I woke you up”, hän pahoitteli ja Wesley lähinnä vain heilautti kättään siskonsa pahoitteluille ja siirtyi sitten taputtamaan Emmetiä tervetien olalle. ”What’s up? Oh, you doing salad? Cool, I brought something too”, Wesley laski nyt sylissään olevan paperikassin pöydälle ja otti esiin sieltä halvan viskipullon ja omenapiirakan, jonka selvästikin oli tehnyt joku paikallisen leipomon täti, eikä velipoika itse. “Pie and whiskey?” - “Yeah, I didn’t know what else to bring”, Wesley naurahti siskolleen ja hieraisi niskaansa itsekin nyt huvittuneena. Yhdistelmä ei ollut mitä mahtavin, mutta siihen aikaan aamusta ja vielä jonkinlaisissa krapuloissa ei voinut myöskään odottaa mitään järkevää ajatuksen juoksua perheen nuorimmaiselta veljeltä. Paperi pussin tyhjennettyä Wesley laittoi sen piiloon kaappiin, otti itsekin nyt kupin kahvia ja istui Indianan viereen pöydän ääreen. ”Jesus Indy, have you been drinking again? Go shower or something”, Wesley parahti, kun siskonsa hajuveden, vanhan viinan ja tupakan sekainen käry tavoitti nuoren miehen nenän. Pikkusisko loi samalla sekunnilla murhaavan vilkaisun veljeensä ja katseli tuota nenän varttaan pitkin. ”No I haven’t! Shut up you ass”, teini kärisi. Wesley puolestaan sai pahennettua sitä tilannetta vain dramatisoimalla ja pitämällä nenästään kiinni – ihan vain siskonsa kiusaksi, koska tiesi sen ärsyttävän teini-iässä olevaa Indianaa. “Ugh, you’re so annoiyng!”, Indiana kiljaisi kun ponnahti tuoliltaan ylös ja lähti vuorostaan dramaattisesti kohti yläkerran kylpyhuonetta. Isla seurasi sitä tilannetta hyvin hämmentynyt ilme kasvoillaan, ennen kuin käänsi sen hitaasti Emmetiin. Wesley puolestaan vain virnuili tyytyväisesti itselleen ja avasi päivän lehden pöydälle. “You wanna move back and raise these kids? Please, switch place with me”, Isla vitsikkäästi aneli Emmetiltä ja viittoi päällään nuorempien sisaruksien puoleen. “So, what is the game plan today?”, Wesley puolestaan tiedusteli, samalla kun keskittyi selailemaan edessään olevaa lehteä ja kuuntelemaan puolella korvalla vanhempia sisaruksiaan.
|
|
member rank
Nomad
Discord name
moa#5546
|
Jul 27, 2017 9:32:54 GMT 2
Post by moa on Jul 27, 2017 9:32:54 GMT 2
Kuivahko naurahdus ja olkien kohautus oli ainut, mitä Emmet sai itsestään irti, kun Isla totesi, ettei asioiden paskaksi meneminen kai ollut heidän perheessään mikään uusi juttu. ”True”, mies mutisi vähän uupuneesti edes ajatellesssaan asiaa. Miksi asioiden pitikin aina olla niin helvetin vaikeita heille? ”But some things are usually easy. I’ve been fighting with Stella lately and we normally never fight. Friendships are supposed to make life better not worse”, huokaistiin syvään, mutta karistettiin sitten asia päiväjärjestyksestä. Islalle oltaisi voitu avautua joistain osa-alueista, mutta seksielämäänsä Emmet ei välttämättä siskolleen halunnut avata. Ja Graysonista hän oli luvannut olla kertomatta kellekään, joten sitäkään ei voitu siskolle vuodattaa, vaikka mieli olisi tehnyt. Keskustelu ajautui armeliaasti pois Emmetin elämästä niihin hautakynttilöihin ja isovanhempii, ja vaikka aiheet olivat astetta masentavampia, ainakaan ne eivät kielineet Emmetin omasta heikosta elämänhallinnasta. Niihin tragedioihin ei voinut enää vaikuttaa, vaikka olisi kuinka syyttänyt itseään. Varsin yksimielisesti sovittiin, että mentäisiin mahdollisimman pian tapaamaan isovanhempia, mikä hieman helpotti miehen omantunnontuskia. Hän huomasi yhä useammin potevansa huonoa omaatuntoa työkiireistään ja siitä, että oli nykyään aina vain vähemmän perheensä kanssa. Sisaruksia nyt vielä nähtiin kohtuullisen usein, mutta isovanhemmat… Se oli varsinainen häpeäpilkku hänen muuten ihan kohtalaisen puhtaassa omassatunnossaan.
Naurettavan selkeästi krapulainen Indiana oli omiaan muuttamaan dynamiikkaa keittiössä pyörivien ihmisten välillä ja Emmet toivotti muutoksen tervetulleeksi. Siskoa piinattiin hetki siitä sen ”elokuvaillasta”, muttei kuitenkaan viitsitty mennä liiallisuuksiin. Kun Isla vakuutteli tytön pärjäävän koulussa ihan hyvin, Emmet nyökkäili hyväksyvästi. ”I’m not even going to be the one to say there’s always room for improvement, I’m glad to hear you’re doing good”, siskolle tokaistiin lämpimän ja rohkaisevankin hymyn kera. Sitähän Indy varmaan kaipasi, kannustusta isoveljeltään, joka olisi sen silmissä voinut olla mikä tahansa vanha käpy. Tyttö varmaan kiitti luojaansa, kun talon ulko-ovi kävi ja Wesley pelmahti kohta keittiöön vetäen huomion itseensä. Emmet oli juuri asettunut salaattitarpeidensa, leikkuulautansa ja veitsensä kanssa saarekkeen ääreen ja etsi nyt itselleen paitsi kahvikuppia myös salaattikulhoa. Pikkuveljeä ehdittiin kuitenkin oivallisesti läimäistä olalle ja halata miehekkäästi etsintöjen välissä. ”I figured you guys are not eating your greens if I don’t make sure you will”, mies virnisti veljensä huomiolle salaatista. Hän taisi olla se perheen terveysintoilija, mutta kylläpä FBI:n kovat kuntovaatimukset pitivätkin huolen siitä, ettei ruokavalion voinut antaa kovin pahasti repsahtaa.
Emmet työnsi löytämänsä salaattikulhon saarekkeelle muiden tarvikkeiden viereen ja kaatoi sitten itselleen ison kupillisen kahvia. Jääkaapista haettiin siihen maitotilkka ja päästiin sitten juuri parahiksi seurailemaan, mitä Wesley kaivoi esiin paperikassistaan. Ensimmäisenä esiin nouseva viskipullo sai Emmetin naurahtamaan, mutta sitä seurannut omenapiirakka vasta laittoi miehen pyörittelemään päätään huvittuneena. ”Well I guess that’s dessert then. Pie and whiskey go nicely together”, Emmet hymähti, otti huikan kahvistaan ja alkoi sitten järjestelmällisesti pilkkoa salaattitarpeita kulhoon. Samalla päästiin aitiopaikalta seuraamaan, miten siskonsa viereen istahtanut Wesley teki sen, mitä kumpikaan vanhimmista Dixoneista ei ollut tehnyt: otti puheeksi Indianasta puskevan hurmaavan tuoksun. Emmetin kasvoilla häivähti huvittunut ilme sen Wesleyn elehdinnän myötä, mutta kun Indiana ryntäsi suutuspäissään turvaan yläkertaan, Emmet vilkaisi veljeään muka toruvasti. ”You don’t look so fresh yourself”, Emmet huomautti tietäväisesti viitaten pikkuveljensä hieman punoittaviin silmiin. Oli se sentään suihkun tainnut ottaa ennen tuloaan, mutta juhlimisen jälkiä ei ihan niin vain peitetty, kun perheessä oli kaksi tarkkasilmäistä etsivää. Islan kysymys sai Emmetin kääntämään muka syyllistävän katseen pois pikkuveljestään. Siskolle luotiin pahoitteleva irvistys ja sen perään lammasmainen hymy. ”I’m sorry to say this, but no”, hän vastasi. Oli tietenkin epäreilua, että Isla oli aikanaan saanut vastuun pikkusisaruksista, mutta Emmet oli itsekin ollut käytännössä lapsi silloin, ei hän olisi voinut ottaa vastuuta perheestä. Eikä kyllä voisi nytkään, ei vaikka välillä tuntui, että reiluuden nimissä olisi pitänyt edes tarjoutua. ”You’re doing good, sis. If it was me raising that girl she would have run away long time ago”, naurahdettiin eikä kyllä edes vitsailtu. Emmet kasvattamassa teinityttöä olisi katastrofi, hän ei tiennyt niistä mitään.
Kahvikupista otettiin taas pieni hörppy ennen kuin jatkettiin edessä olevien kirsikkatomaattien pilkkomista. Wesleyn kysymystä mietittiin hetki päätä kallistellen, vilkaistiin Islaa ja kun se ei sanonut mitään, avattiin sitten oma suu. ”I think it’s gonna go like it always goes”, hän vastasi melko diplomaattisesti heittäessään tomaatinpuolikkaita kulhoon. ”We’re going to prepare the dinner, eat, have some delightful conversations while we’re on it – you for example have to tell us everything about that interesting student life of yours – and after dinner we were thinking about visiting the cemetary”, Emmet kertoi omaan järjestelmälliseen tapaansa. Ei niissä päivissä sinänsä ollut mitään ihmeellistä, yleensä ne kuluivat omaa urautunutta rataansa ja ainakin Emmet itse oli siihen ihan tyytyväinen. Kai uusien perinteiden kehittäminen olisi voinut olla terveellistäkin, jos he eivät halunneet tehdä tätä samaa vielä 20 vuoden päästäkin, mutta suoraan sanottuna mies ei ollut kovin innokas keksimään mitään uutta. Vanhoja ratoja myöten oli helpompi rullailla. ”Do you have something to add?” mies kysyi kääntyen katsomaan kahviaan litkivää siskoaan. ”We probably have to save the whiskey for later if we want to visit the cemetary by car”, arvioitiin sitten ja pilkottiin viimeisetkin salaattiainekset kulhoon, minkä jälkeen alettiin siivota niitä jälkiä. Kun kaikki oli tehty, Emmet nojasi mietteliäänä kyynärpäitään saarekkeen reunaan ja vilkaisi eteisestä pois vievään käytävään. Indianaa ei vielä kuulunut takaisin, mutta ihmekäs tuo, peseytymieen menisi varmaan aikaa ja Emmet todentotta toivoi, että sisko oli oikeasti suunnannut suihkuun. ”You think she’s doing okay with that drinking and all?” hän kysyi ja rypisti kulmiaan vähän huolestuneena. Välillä kävi mielessä, mitä Indiana ajatteli siitä heidän perinteestään, kun ei se muistanut tapahtuneesta mitään – luoja kiitos. Ilman muistoja oli varmaan outoa katsella isosisaruksien touhua, etenkin sitä, miten he loppuillasta joivat. Eivät nyt mitenkään ylettömästi, mutta kuitenkin. Etenkin nyt, kun Wesleykin oli jo muutaman vuoden ollut täysi-ikäinen ja päässyt liittymään loppuillan menoihin, oli Emmet välillä huolissaan pikkusiskostaan. Kaikille oli ihan selvää, että se joi kavereidensa kanssa, mutta ei Emmet silti olisi halunnut olla esimerkkinä tunneperäiselle alkohonkäytölle. ”Were you like that when you were a teenager?” pikkuveljeltä kysyttiin. Isla nyt oli ollut teininä lähinnä olosuhteiden uhri. Wesley oli saanut varttua sopivasti kaiken paska varjossa. Katse käännettiin sitten Islaan ja kädet nostettiin pystyyn sen merkiksi, ettei tarkoitus todellakaan ollut osoitella ketään. ”And I don’t mean to suggest that you’ve done something wrong with her, because I don’t think you have. I just think that’s how she is by nature. Or maybe teenagers are all like that, I don’t know”, huokaistiin ja hieraistiin kasvoja sen näköisenä, että koko asian ajatteleminen sai miehen aivot ihan solmuun. Niin kuin saikin. Teinit olivat hänelle yksi iso mysteeri.
|
|
