Are we written in the stars, baby

Ehkä Leon olisi pitänyt olla vähän huolestuneempi siitä, että hän oli ensimmäistä kertaa elämässään tuomassa kotiin vakavasti otettavaa tyttöystävää, mutta ei hän ollut. Hän oli ollut henkisesti lomatunnelmissa jo viimeiset pari päivää, eikä tuntunut stressaavan enää yhtään mistään. Edes kahdeksan tunnin matka ja kaksi kiireistä välilaskua - Chicagossa ja Torontossa - eivät haitanneet, kun edessä siinsi täysin vapaa viikko täynnä hävytöntä laiskottelua, hyvää ruokaa, veneilyä ja olutta. Sitä oltiin kaivattu viimekesästä asti, ja se oli ainut asia mitä off-seasonilta haluttiin. No place like home oli vuosi vuodelta enemmän totta. Mieli tuntui lepäävän siitä asti, kun päästiin ensimmäiseen koneeseen, ja nyt kun oltiin vihdoin Thunder Bayssa, Leo oli melko varma että voisi kuolla onnellisena.

Koska miehellä itsellään ei ollut huolen häivääkään, hän ei jotenkin tajunnut että Hannah oli stressannut sen koko matkan ajan ihan suunnattomasti. He kävivät nappaamassa matkalaukut, Leo poseerasi kuvissa muutaman lapsen kanssa - olihan hän jonkun sortin hometown hero - ja puhui menneestä kaudesta jonkun vanhemman miehen kanssa, jonka kaksi poikaa pelasivat North Starsille. Se oli se mikä pyöri mielessä, kun tyttöystävä sitten ihan puskista ilmoitti, ettei ollut koskaan ennen tavannut kenenkään vanhempia ja tiedusteli, että kuinka monta naista hän oli tuonut kotiin ennen sitä. “Huh? No one since high school”, Leo vastasi muina miehinä, eikä jäänyt puimaan asiaa sen enempää. Ei hänellä ollut tapana roudata mukana kotiin yhtään ketään. Äiti olisi varmaan vedellyt korville, jos hän olisi edes yrittänyt tuoda näytille jotain epämääräisiä yhden yön valloituksia. “It’s alright”, hän sitten heitti perään ja hieraisi ohimennen blondin hartiaa, kun se olisi auttanut tilannetta muka jotenkin.

Koska Eli oli saapunut paikalle sen päivän heitä ennen, se oltiin nakitettu taksikuskin virkaan. Koska se oli hyvä veli, se oli tuonut mukanaan kahvit kaikille. Leo paiskasi sen kanssa kättä, vaihtoi halauksen ja nopeat kuulumiset, ennen kun nappasi yhden mukeista itselleen ja ojensi toisen Hannahille. “You guys ready to go?” Eli kyseli ja tuntui vilkaisevan erityisesti Hannahia. “Yeah yeah. Let’s go”, Leo vastasi blondin puolesta, ja käytti kätensä nopeasti sen alaselällä, ennen kun joutui taas keskittymään siihen, että se matkalaukku kulki mukana ja kahvi ei läiskynyt joka suuntaan. “It’s a pretty short drive. 20 mins South”, kapteeni lisäsi siinä samalla, kun he suuntasivat kohti parkkipaikkoja. Sieltä löytyi isän vanhempi Ford F150, ja jos joku ei vielä ollut tiennyt mistä Leo oli perinyt mieltymyksensä isoihin autoihin, niin nyt tiesi. Matkalaukut mahdutettiin takapenkille Hannahin kanssa, ja itse hän vei melko häpeilemättä pelkääjän paikan.

“You’re gonna get insane roaming bills”, Leon oli pakko tiedottaa olan yli Hannahille kun se pläräsi puhelintaan, “we’re not in US anymore, babe.” Sitä seurasi myös veljesten kesken keskustelu siitä, että kenen puhelin toimi ja kenen ei. Leo ei ollut muistanut laajentaa liittymäänsä, Eli oli. Tietysti. Olihan se aina ollut niissä käytännön asioissa parempi. Nainen keskeytti ja koitti udella vanhemmalta veljeltä jotain yksityiskohtia siitä, että millaisia heidän vanhempansa oikeasti olivat. Se lainasi Leoakin, mutta onnistui imitaatiossa niin huonosti että sai hänet nauramaan ja pudistelemaan epäuskoisena päätään. “They’re, uh…. They’re pretty normal”, Elikin kuitenkin sanoi, eikä ilmeisesti ollut tarjoamassa yhtään sen enempää sisäpiirin tietoa, “he’s right.”

Ei tarvinnut ajaa pitkään, ennen kun maisemat alkoivat muuttumaan kaupunkinäkymistä huomattavasti ruraalisemmiksi. Kun käännyttiin 61ltä Cloud Lake Roadille, taloja oli yhä harvemmin. Kaikkialla oli enemmän laajoja ruohokenttiä, taustalla näkyi silmänkantamattomiin metsää ja vuoria. Tie kulki vähän tiheämmin asutulta alueelta suoraa asumiskeskittymälle suuren järven rannassa, jätti väliinsä mailikaupalla tyhjää aluetta, mihin mahtui vain pari taloa. Leosta se oli aika täydellistä. Vanhemmat asuivat käytännössä ihan keskellä metsää, luvattoman kaukana naapureista ja täysin omassa rauhassaan, mutta silti vain puolen tunnin päässä sivistyksestä (jos tarpeeksi lujaa ajoi). Lapsena se oli ärsyttänyt, kun ei ollut koskaan päässyt mihinkään omin neuvoin, mutta nyt se tuntui rauhoittavalta enemmän kun miltään muulta.

“Aaaaaaand.... Here we are”, Eli julisti kovaan ääneen, kun vihdoin löydettiin se pieni sivutie, joka lopulta veisi suoraa vanhempien pihaan. Sekin tosin jatkui pitkään, kun sitä tonttia oli ihan kiitettävän paljon. “32 acres of northwestern Ontario’s finest. Views of the Nor’Wester mountains. The Sleeping Giant somewhere in the background”, se esitteli turistiopasääneen, mutta puhkesi sitten hymyyn, “welcome home, bro. Beer’s on ice."

Hannah sai osakseen oudoksuvia katseita molemmilta veljeksiltä, kun alkoi puhumaan siitä, miten sanoi aina howdy ja oli muutenkin ilmeisesti all Texas all the time. “I’ve never heard you say howdy”, Leo huomautti, mutta tuskin kellään olisi ollut mitään ongelmaa vaikka se niin olisikin sanonut. Coteilla ei ollut mitään valtavaa ongelmaa amerikkalaisten kanssa ja oli vaikea uskoa, että vanhempia hetkauttaisi tippaakaan jos jollain olisikin aksentti. “They don’t care”, Elikin totesi vain rennosti, ja siitä he olivat molemmat samaa mieltä. Leo oli se, jonka piti Hannahin perheen parissa vahtia sanomisiaan, ei toisin päin. Heillä sai sanoa mitä halusi ja miten halusi, eikä sillä ollut niin väliä.

Se talo oli tavallaan todella vaatimaton. Vanha farmitalo, jossa oli vähän hassu huonejärjestys, ja joka olisi tarvinnut vähän isompaa remonttia ja mahdollisesti päivitystä nykyaikaan. Siitä oltiin kuitenkin pidetty hyvää huolta, ja se näkyi. Nurmikko oltiin ajeltu, missään ei ollut roskia tai rojua. Mikä tärkeintä, se oli koti. Siinä pihalla oltiin pelattu baseballia ja futista vuosikausia veljen ja naapuruston muiden lasten kanssa, oltiin yritetty tehdä oma pikkujää valuttamalla vesiletkusta vain kylmästi vettä koko pihalle (isän riemuksi). Takapihan keinuissa oltiin saatu ensisuudelma, ja sen tien varressa oltiin odotettu koulubussia järjettömissä paukkupakkasissa ja sormet tunnottomina yhtenä jos toisenakin talvena. Siellä oli ihan älyttömän paljon muistoja. Tuulikello helisi, eikä liikenteen melusta ollut tietoakaan. Se oli ehdottomasti miehen happy place.

“Don’t encourage him”, Leo virnisti Hannahille kun se ehdotti, että Eli voisi ruveta turistioppaaksi. Se vain naureskeli, kun jätti auton pihaan äidin pienemmän henkilöauton vierelle. Tyylikkäästi mies jätti tyhjän kahvimukinsa auton lattialle, kun hyppäsi ulos ja siirtyi nostelemaan matkalaukkuja sieltä takapenkiltä. Tyttöystäväkin tuli vierelle, puhui niin hiljaa että sen olisi voinut kuvitella olevan harvinaisen ujo. “Yep. This is where we grew up”, hän vahvisti ja loi pitkän silmäyksen siihen taloon. Hannah kutsui sitä kotoisaksi, mistä olisi ehkä voinut loukkaantua, mutta se oli myös todella todenmukainen kuvaus. “Pretty different from you, eh?” Leon oli pakko lisätä, koska se ei todellakaan vetänyt vertoja niille Dallasin tiluksille.

Se missä se talo kuitenkin voitti oli se, mitä se piti sisällään. Leo ja Eli kantoivat kaikki tavarat ylös ja sisälle - ovi ei edes ollut lukossa - ja keittiöstä kuului välittömästi aidon ilahtunut, lämmin "what took you so long? We've been waiting!" Leo oli hädintuskin saanut laukun kädestään, kun oli jo jäänyt äitinsä halaukseen. Isäkin nousi sohvalta olut kädessään, mutta ei sentään ollut ihan niin iholla heti kättelyssä, tuli vain taputtamaan olalle ja tiesi antaa vaimolleen tilaa. "Eli's a slow driver. Blame him", Leo perusteli sitä ehkä minuutin myöhästymistään. Äiti jätti kädet poskille, tuntui hetken vain mittailevan kuopustaan katseellaan ja vaati sitten uuden halauksen. Siinä jäivät Eli ja Hannah hetkeksi ihan täysin huomiotta. Talosta oli pääteltävissä, että Eli jäi muutenkin aika usein täysin huomiotta - Leon kuvia, lehtiartikkeleita ja ties mitä muuta oli ihan kaikkialla, kun taas esikoisesta taisi olla seinällä yksi valmistujaiskuva. Ei ollut kovin vaikea päätellä, että kuka oli vanhempien suosikki. "Hey, mama", kapteeni sai vihdoin sanottua, kun ehkä neljäs halaus oli ilmeisesti riittänyt, "it's good to be back. We got any food?"

Kaikki se intoilu ja hellittely sai Elin huokaisemaan dramaattisesti ja pyörittelemään Hannahille näyttävästi silmiään. Molempia lapsia rakastettiin ihan yhtä lailla, mutta oli se nyt aika selvää että ketä holhottiin ja ketä ei. “Prodigal son has returned”, vanhempi vain kuittasi, potki kengät jalastaan ja marssi sitten suoraa keittiöön hakemaan itselleen jääkaapista oluen. Se kuului ehdottomasti Coten talouden parhaisiin puoliin, että jääkaapissa oli aina olutta ja ruokaa ei koskaan tarvinnut peräänkuuluttaa muutamaa minuuttia pidempään.

Se talo tuntui vuosi vuodelta pienemmältä, ja kieltämättä sitä ei oltu suunniteltu kahdelle miehelle, jotka olivat jostain käsittämättömästä syystä venyneet huomattavan hyviin mittoihin. Molemmat olivat äitiään reilusti yli pään pidempiä, ja isänkin ohi oltiin kasvettu jo joskus teini-iän tienoilla. Leo oli pisin, mitä kukaan ei olisi uskonut, kun hän oli vielä 17 vuotiaana ollut luokan lyhimpiä ja muutenkin pienikokoinen. Silloin oltiin sanottu, ettei hänellä ollut riittävästi kokoa lätkän pelaamiseen kovalla tasolla. Siinäs olivat nielleet sanansa, kun hän oli saanut toisen kasvupyrähdyksen. Todennäköisesti ihan vain jääräpäisyyttään ja todistaakseen kaikille, että ne olivat väärässä.

“You just come here for food?” mama Cote tuhahti pojalleen muka tyytymättömänä ja tönäisi kevyesti olkapäähän. Molemmat kuitenkin tiesivät, että sitä ruokaa oli. Leo astui puoli askelta kauemmas, ja ilmeisesti vasta sen myötä kaikille muistui mieleen, että hän ei ollut paikalla yksin. Hannah puhui ensin ja äiti puhkesi hymyyn. “Just Maddie, sweetie. How are you?” se sanoi, ja sen sijaan että olisi tarttunut siihen blondin käteen niin sulki senkin halaukseen. Ei mihinkään nopeaan ja muodolliseen, vaan kunnon rutistukseen, kuten tapoihin kuului. “We’re all big huggers here”, se nauroi vielä perään. "Hannah, right?" nainen sitten vielä varmisti perääntyessään puoli askelta ja vilkaisi nopeasti Leoa, joka oli myöskin ruvennut muka todella huomaamattomasti valumaan kohti sitä keittiötä.  

"Jack? Come here, honey!" Madison viittoi seuraavaksi sitä vähän sivummalle jäänyttä aviomiestään lähemmäs. Se sentään ojensi Hannahille vain tuttavallisesti kätensä, koska ei ollut ihan niin innokas rikkomaan henkilökohtaisen tilan rajoja. "Jack. Leo's and Eli's dad", se esittäytyi, vaikka se isäosuus olikin varmaan tullut jo selväksi ihan muutenkin. "Leo! Get back here. And where did your brother go?" äiti oli seuraavaksi taas äänessä, kun Eli karkasi terasille ja Leo oli melkein päässyt jääkaapille asti. "We're so excited to have you here! Aren't we, Jack?" naisen huomio kiinnittyi taas takaisin Hannahiin, kun molemmat pojat suuntasivat takaisin siihen olohuoneeseen kun mitään ei olisi tapahtunutkaan. Molemmilla oli nyt olut kädessä, minkä lisäksi Leo oli löytänyt itselleen omenan. 

"How was your flight? Did you get any sleep?" äiti rupesi heti huolehtimaan Hannahista, "are you hungry? I can make something, if you would like."

Äidin ruoanlaittotaidot eivät ainakaan vaikuttaneet negatiivisesti siihen päätökseen viettää lomaa juuri lapsuudenkodissa. Kuten ei sekään, että kaikkien vakioruoka oli aina ‘whatever Leo wants’, kuten asiaan kuului. Myös Elin, vaikka se kuinka näyttikin pitkää naamaa ja koitti esittää, ettei ollut perheen kuopuksen pilalle hemmottelemisen kannalla.

“Sir?” Jack toisti huvittuneena, “just Jack, please.” Heillä ei sellaista muodollisuutta harrastettu, ja se sana ei tuntunut sopivan tähän taloon sitten yhtään. Leolle oli aikoinaan tuottanut todellisia ongelmia oppia herroittelemaan jotain joukkueen päättäjiä ja koulun opettajia, kun sitä ei oltu nuoruudessa ikinä tehty.

Jack oli ehkä vähän mama Cotea varautuneempi ja lämpeni selvästi hitaammin, mutta sekin oli reilu ja mukava. Vähäpuheinen, ihan kuten poikansakin, mutta se tuntui vain kuuluvan asiaan. Veljekset tosin tuppasivat puhumaan suljettujen ovien takana enemmän kun kukaan uskalsi edes kuvitella, ja hiljaisuus tuntui rajoittuvan vain kaikkiin muihin tilanteisiin. Madison oli nyt se, joka nappasi selvästi siitä tilanteesta kopin, kun kaikki muut tuntuivat valuvan vanhoihin rutiineihin ja omille teilleen. “Just look at that beautiful blonde hair”, se intoili aviomiehelleen, jolla ei ollut selvästi Hannahin hiuksista yhtään niin vahvoja mielipiteitä. “And here we were thinking he’d never find anyone”, äiti lisäsi Jackille vähän hiljempaa, mutta Leo kuuli joka tapauksessa ja kailotti “what’s that supposed to mean?” sieltä vähän kauempaa. “We all thought you were gay”, Eli tiesi lisätä, kuten isoveljen rooliin varmaan kuului.

Molemmat vanhemmat vaikuttivat äärettömän ilahtuneilta siitä, että Leo oli kuulemma puhunut heistä vaikka kuinka paljon. “Has he?” äiti varmisteli, “only good, I hope. Lord knows that boy’s got a mouth on him and no filter.” Hannah selvisi siitä kyselytulvasta kunnialla, eikä vaikuttanut kovin järkyttyneeltä. Se myönsi sen nälänkin, mikä tietysti otettiin tässä talossa äärettömän tosissaan.“It’s no trouble at all”, Madison lupasi saman tien, ja vilkaisi siihen lähemmäs valuneita poikiaan. “Drinking beer this early, eh? All of you?" se kohotteli kulmiaan muka tuomitsevaan sävyyn, “and yet no one’s offered our guest any! Eli. Go get her a beer. Leo, show her the house, will ya. Jack, can you get the luggage to their room, please. And you... You just enjoy yourself, honey. Tell me if you need anything, alright?" Mama Cote jakeli kaikille tehtäviä, kun taas Hannahin kohtaloksi jäi ilmeisesti vain rentoutua ja nauttia olostaan. 

"We could eat first. I'm starving", Leo ehdotti, mutta se johti siihen että äiti nappasi mielenosoituksellisesti lippiksen hänen päästään ohi kävellessään. "You're such a brat", äiti tiedotti, ja Leo nauroi. 

Jack näytti hämmentyneeltä siitä herroittelusta, eikä Hannahin selitys ainakaan asiaa auttanut. “We’re not that formal”, se vain lupasi, mikä oli tietysti totta. Tätä perhettä ei saanut edes istumaan saman pöydän ääreen samaa aikaa, siitä puhumattakaan että kaikki olisivat vielä käyttäytyneet ihmisiksi edes suurinpiirtein samana päivänä. Se ei kyllä haitannutkaan, koska molempien vanhempien mielestä talossa kuului olla elämää, ja asiat tehtiin siten kun ne kaikille sopivat. Pikkuasioista ei jaksettu nipottaa, eikä sillä ollut loppupeleissä yhtään mitään väliä että kuka piti haarukkaa oikeassa kädessä ja kuka ei, tai kuka herroitteli ja kuka ei.

Se keskustelu Leon puuttuvista tyttöystävistä oli hyvä esimerkki siitä, miten kukaan ei jaksanut esittää kotona yhtään mitään. “You’re gay!” mies huusi veljelleen takaisin sellaisella kuusivuotiaan innolla ja näytti sille varmuuden vuoksi vielä lintuakin. Se palautti palveluksen, ja jollain ilveellä äiti rekisteröi molemmat. Kai se oli totta, että äideillä oli silmät takaraivossa ja 360 asteen näkökenttä. “Dear God! Leo, Eli, behave!” Madison huudahti, “I should spank both of you right now. We have guests! We raised you better than that. Jack, tell them.” Se ei kyllä vaikuttanut oikeasti vihaiselta tai loukkaantuneelta, joten molemmat pojistakin vain naureskelivat eivätkä ottaneet sen suuremmin nokkiinsa. “Listen to your mother, boys”, Jack yhtyi mukaan käskystä, mutta ei kuulostanut edes etäisesti siltä, että olisi yrittänyt saada pointtiaan perille.

Koko episodi tuntui unohtuvan, kun Hannah kertoi, että Leo oli kehunut äitinsä kokkaustaidot maasta taivaisiin. “Did he now”, se hymähti hyvin tyytyväisen oloisena, ja siitä siirtyi luontevasti siihen tehtävänjakoon, kuten oli tehnyt lukemattomia kertoja ennenkin. Eli siirtyi noutamaan sen oluen, iski sen Hannahin käteen ja siirtyi sitten itse makoilemaan sohvalle, kuten asiaan kuului. Jack meni ihmettelemään niitä matkalaukkuja, ja Leo jäi valittamaan sitiä ruoan puutteesta. “Your hair’s gotten so long”, äiti ei voinut olla päivittelemättä sen lippiksen varastamisen jälkeen, ja kurottelipa vielä koskemaankin sitä ehkä vähän ylikasvanutta hiuspehkoa. Leo nojasi dramaattisesti kauemmas ja ansaitsi toisen kevyen läimäytyksen olkapäähän, mutta toisaalta tuli myös jätetyksi rauhaan.

Koska Hannah oli sen talokierroksen puolella, niin Leokin sitten oli. Sitä töytäistiin takaisin, kun se tuli pukkailemaan kyynerpäällä, mutta ohjattiin se sitten kunnolla peremmälle. “Don’t go into my room!” Eli huusi perään, vaikka suunnitelmiin luonnollisesti kuului esitellä myös sen huone. Hannah supatti siinä vieressä, että hänellä oli maailman parhaat vanhemmat, mihin vain nurettiin. “I don’t know why you were nervous either”, mies myös huomautti ja veti blondin ohimennen kainaloon. Se pyörähti siitä eteen seisomaan ja alleviivasi vielä sitä, että kai hän tiesi olevansa onnekas. “I know I am”, hän vakuutti, vaikka ei omaa perhettä tietysti koskaan osannut arvostaa niin paljon kun olisi ehkä pitänyt.

Nainen vaati kierroksen jatkamista, ja Leo viittoi sitä siirtymään eteenpäin. Käytävä tuntui nykyään ahtaammalta kun lapsuudessa, ja lattia narisi enemmän kun oltiin muistettu, mutta se ei haitannut. Hän navigoi heidät aina käytävän päähän asti, mistä hänelle oli siunaantunut viimeinen makuuhuone. Elin huone oli siinä vieressä, ja niiden välissä oli jaettu kylpyhuone. "Okay, now... It's been this way since I was, like, 15 or something. Don't judge me", Leo vannotti ja pysähtyi hetkeksi, ennen kun avasi sen oven ja päästi blondin sisälle. Se oli pieni, ehkä vähän pimeä huone, mutta suoriutui tehtävästään. Oli ihan mukavan kokoinen sänky, mihin mahtui juuri se kaksi ihmistä kun vähän tiivisti, pieni kirjoituspöytä. Nurkassa oli vanha kitara. Sängyn takana olevaa seinää peitti valtava kanadan lippu, muuten seinille oltiin liimailtu valokuvia ja artikkeleita, lähinnä lapsuuden idoleista. Löytyi ikivanha Penguinsin kalenterikin, joka oli pysyvästi jäänyt esittelemään tammikuuta 2004. Kirjoituspöydän yllä oli seinään ruuvattu hylly, joka oli niin täynnä pokaaleita, kiekkoja ja muuta vastaavaa, että näytti vähän siltä että antaisi koska tahansa periksi. Mitaleja roikkui vaatekaapin ovessa vanhojen pelipaitojen vieressä, joille ei ollut löytynyt mitään parempaakaan paikkaa. 

Oli siellä huoneessa tietysti ollut niitä kuvia alastomista naisistakin, mutta ne nyt sentään oltiin tajuttu hävittää kun oltiin aikoinaan muutettu Amerikan puolelle. Hän oli aina ajatellut, että äiti olisi ottanut sen huoneen muuhun käyttöön, mutta ei siihen oltu oikeastaan koskettukaan. Kaikki palkinnot olivat tismalleen siinä, mihin hän oli ne aikoinaan jättänyt. Se oli tavallaan mukavaa, että oli aina maailmassa joku paikka, mikä ei muuttunut.

Leolla ei oikeastaan ollut mitään salailtavaa, mutta kai häntä lähinnä ahdisti se, miten pieni se huone oli ja miten täynnä se oli tavaraa. Hannah oli kasvanut ihan eri ympäristössä. Se tuskin oli joutunut asumaan harrastustavaroidensa keskellä tai jakamaan kylpyhuonetta veljensä kanssa. Makuuhuonekin oltiin ajoittain jouduttu jakamaan, kun äidin äiti oli joskus ollut pidempään kylässä, tai vieraita oli käynyt. Hänelle se oli aina ollut ihan ok, eikä asiaa oikeastaan edes mietitty ennen kun vasta nyt. “It’s kinda small”, hän kuitenkin myönsi, mutta ei voinut olla hymyilemättä itsekseen kun katseli ympärilleen. Tyttöystäväkin tassutteli ympäriinsä ja tuntui ihmettelevän vähän kaikkea. Se ei kuitenkaan vaikuttanut erityisen järkyttyneeltä, joten hyvä niin. Leo jäi nojailemaan ovenpieltä vasten kädet puuskassa ja seuraamaan sitä tutkimusprosessia.

Hannah takertui ensimmäiseksi siihen kitaraan, mikä sai miehen kohauttamaan harteitaan. “Eli got it for christmas when we he was like, what, twelve. So I had to steal it”, hän myönsi, “I can make some noise with it.” Hän ei ollut ihmisenä kovin luova tai taiteellinen, mikä ei tullut kellekään yllätyksenä, mutta pystyi hän nyt jonkun Nirvanan smells like teen spiritin suurinpiirtein rämpyttämään läpi. Enempää ei oltu koskaan jaksettu opetella, kun focus oli ollut jossain ihan muualla. Seuraavaksi nainen viittoi sitä kalenteria, jota jäätiin katselemaan vähän pidemmäksikin aikaa. “Them or the Leafs. Leafs was always a childhood dream”, hän nyökkäsi, “but I kinda got into Pens when I realized I’d probably end up playing in the US. And, then, I mean… I moved there when I was… Fuck, 17, I think. Or 18. I don’t even know. To play for the Erie Otters. So it worked out. Pennsylvania's been pretty good to me. Anaheim sure wasn't.” Kun asiaa jälkikäteen mietti, niin olihan hän lähtenyt maailmalle ihan käsittämättömän nuorena. Todennäköisesti liian aikaisin.

Mieskin potki itsensä liikkeelle, eikä voinut olla suuntaamatta sille palkintohyllylle. Siihen oli kertynyt jotain ihan kaikista lajeista, vaikka painotus olikin lätkässä ja baseballissa. Nopealla silmäyksellä näytti oikeasti siltä, että hän oli oikeasti ollut siinä baseballissa parempi, kuten draftissä oltiin kovasti väitetty. Tai ehkä ne olivat siinä lajissa vain jaelleet enemmän palkintoja. "Look. Here's the puck from my first ever OHL goal", Leo sitten tiedotti ja nappasi yhden kiekon, ja sitten toisen, "and my first NHL goal."

Koska se talo oli oikeasti aika pieni, ei ollut kauheasti muita nukkumapaikkoja tarjolla. "Well.. You can sleep in Eli's room, if you want", mies tarjosi virnistäen, "we don't have like a hidden guest room anywhere." Kiekot palautettiin äärettömän varovasti paikalleen, ennen kun hän istahti sitten sille sängylle. Se oli liian pehmeä nykyisiin tarpeisiin ja saisi varmaan pidemmällä tähtäimellä selän kramppaamaan, mutta toisaalta tuntui aika luksukselta. "They don't care", Leo lupasi vielä siihen, että haittaisiko vanhempia jos he olisivat samassa huoneessa. 

Äiti nimitteli bratiksi varmaan kerran päivässä, ja ihan hyvästä syystä. Leolla oli nuorempana ollut jostain syystä valtava tarve saada kaikki, mitä Elikin oli saanut, ja tehdä kaikkea mitä se oli tehnyt. Se kitara oli siitä erinomainen esimerkki, mutta ei lainkaan ainut. Lätkäkin oltiin aloitettu ihan vain sen esimerkistä. “He wasn’t using it”, hän protestoi siihen kitaran varastamiseen, vaikka oli kyllä käyttänyt sitä itse ihan yhtä vähän. Äiti oli silloin aikoinaan uhkaillut, että myisi koko soittimen, jos ei edes toinen heistä opettelisi yhtä kappaletta, joten hän oli sitten opetellut, että saisi jatkossakin pitää kitaraa nurkassa keräämässä pölyä. Kai se oli ollut ihan periaatekysymys.

Leo oli vähän sitä mieltä, että Hannah oltiin heitetty 17 vuotiaana enemmän tyhjän päälle kun hänet, koska se oli kuitenkin lähtenyt Eurooppaan. Hänen oli vain pitänyt selvitä kouluun asti, ja ne olivat huolehtineet lopuista. Ei ollut tarvinnut oikeastaan kun pelata ja leikkiä, että opiskeli. Kaikki olivat tienneet, että siellä oltiin pelaamassa eikä opiskelemassa, vaikka koulu kuinka muuta yrittikin väittää vuodesta toiseen ja korostaa sitä, että urheilijoille tarjottiin erinomaisesti opiskelumahdollisuudet ja laatututkinnot. “It wasn’t even real life for me. I just lived at the dorms and did nothing”, mies huomautti ja vilkaisi blondia pitkään, “at least you did real people stuff. I didn’t even have to cook for myself. Team took care of everything and paid for everything. Unofficially, obviously.” Collegepelaamisesta ei oikeasti saanut saada palkkaa, mutta todellisuus oli jotain ihan muuta. Ei sillä oltu rikastuttu, mutta ei nyt huonostikaan ollut mennyt, kun oli kerta saanut asunnotkin ilmaiseksi.

Hannah huomutti vielä, että se ei kuulemma ollut aiheuttanut mitään ongelmia. Ei Leokaan ollut omasta mielestään. “What, you think I was a troublemaker?” hän kysyi huvittuneena, “my biggest problem was skipping school, and studying or degree's not what I went to college for. Didn’t matter.” Oli hän osallistunut tietysti juhliinkin, tapaillut nättejä tyttöjä, osallistunut siihen uusien joukkuelaisten härnäämiseen. Mutta se siitä. Muuhun hän oli ollut ihan liian hiljainen ja ujo. Kavereitakin oli ollut todella vähän, kun sosialisointi ei ollut edes kiinnostanut juomisen ulkopuolella. Joku olisi voinut pitää perin outona sitä, että hän ei ollut kuulemma mennyt korkeakouluun opiskelemaan tai hankkimaan tutkintoa.

Niihin voittokiekkoihin nyökyteltiin, koska yleensä niitä kiekkoja sai kyllä pitää jos niillä oli joku oikea merkitys. “It’s a lot of baseball”, Leo huomautti siihen palkintomäärään, “we had a really good team. We won a lot.” Hänkin oli ollut hyvä, ei vain se tiimi, mutta siitä ei sanottu sen enempää. Urheilua oltiin harrastettu kaikenkaikkiaan paljon koko elämä, joten tietysti siitä jäi jotain käteenkin. Olympialaisiin kun vielä päästäisiin, niin voisi olla tyytyväinen.

Jostain syystä Elin huoneeseen siirtyminen ei innostanut, joten se Leon huone saisi kelvata. Hotellissa yöpyminen ei ollut edes käynyt mielessä, koska täällä oli kuitenkin sänky tarjolla, ja se riitti paremmin kun hyvin. Hannah huomautti vielä, että heidän perheensä olivat hyvin erilaisia. “We fight too, sometimes”, mies yritti, vaikka tiesi itsekin, että hän kyllä voitti siinä perhepotissa. Nainen sai sitten sen isomman talon ja enemmän rahaa, ja se oli ihan ok. Leokin siemaili sitä oluttaan, ja se tiivisti myös sen seuraavan viikon ohjelman. "I just wanna sit on a boat and drink. Maybe fish", hän myönsi ääneen, "eat, drink and fish. Yeah. Maybe go golfing. Eat some more."