Are we written in the stars, baby

“I see them a few times a year over holidays. Talk with them on the phone sometimes”, Leo tiivisti ja antoi Hannahin vetää omat johtopäätökset siitä, että miten läheisiä oltiin, “they always come over for thanksgiving." Ei heidän perheessä tosissaan ollut oikein minkäänlaista draamaa, vaikka tietenkään kaikki eivät olleet mitään ylimpiä ystäviä. Pääasiassa kaikki tulivat toimeen, ja jos ei tultu niin sitten pidettiin suosiolla etäisyyttä eikä tehty siitä sen suurempaa numeroa. Äidillä oli ainakin jotain kismaa vanhemman veljensä kanssa, ja isän puolen serkkuja nähtiin aniharvoin. Se ei kyllä yksinään tainnut riittää romuttamaan sitä idylliä, ennemmin ehkä tuki sitä miten normaaleja kaikki olivat.

Lasten mielessä se pihan kastelu oli tuntunut fiksulta, kuten oli moni muukin asia. Ikävä kyllä. Aika monta ikkunaa oli mennyt rikki, aika monta koriste-esinettä oli pudonnut ja aika mukavasti oltiin parketitkin tuhottu, kun oltiin huidottu mailoilla sisällä. “That’s why we play hockey”, mies huomautti, “they needed us to get out of the house while they still had something that wasn't broken.” Itsestä ja veljestä puhuttiin kätevästi yksikkönä, kun koko lapsuus ja nuoruus oltiin kerta oltu käytännössä lonkasta kiinni. Mihin Eli oli mennyt, sinne Leo oli seurannut. Hän oli pelannut sen ikätason joukkueissakin ja sen kavereiden kanssa, mikä oli ehkä yksi merkittävimmistä syistä sille miksi hän oli päässyt niin pitkälle kun oli. Jalkoihinhan siinä olisi jäänyt, jos ei olisi oppinut kehittymään harvinaisen nopeasti.

California oli ollut kamala kokemus monistakin eri syistä, mutta se avokadojen tyrkytys ei asiaa ainakaan auttanut. “They put them in my burger”, kapteeni ilmoitti, kun kyse olisi ollut suuremmastakin rikoksesta ihmiskuntaa kohtaan. “Who puts avocados in burgers? Seriously. That’s just wrong. I didn’t ask for it”, hän pudisteli päätään. Oikeasti oli tökkinyt se koko kulttuuri yleisesti. Kaikki olivat (hänen mielestään) olleet jotain ihme new age roskan kannattajia, hengailivat jossain rannoilla, pukeutuivat oudosti ja elelivät kuin maailmassa ei olisi huolen häivääkään. Kaikki oli ollut outoa. Muistikuvia väritti todellisuudessa merkittävästi se, miten onneton hän oli siellä ollessaan ollut, pääasiassa ihan muista syistä. Ystäviä ei ollut löytynyt, joukkueeseen ei oltu päästy sisälle, oma suoritus kaukalossa oli ollut äärettömän kyseenalaista. Ne olivat olleet niitä aikoja, kun oltiin soitettu isälle ja sanottu, ettei tiedetty haluttiinko enää jatkaa.

Leo venytteli raukeasti, ennen kun he pikkuhiljaa valuivat takaisin sinne sisälle. Silmiin osui tietysti heti se, miten äiti nosteli ruokaa esille. Lautasetkin oltiin kasattu odottamaan. "Tourtiere?" mies kysyi saman tien, ja sai osakseen äidiltä myöntyvää hyminää. Keittiötason paraatipaikalle pääsi se kullankeltainen, kevyesti koko perheen ruokkiva lihapiirakka. Sen vierelle oli sitten iso kulhollinen höyrytettyjä vihanneksia, kannullinen ruskeaa kastiketta ja korillinen leipää. 

Koska Coteille oli siunaantunut pelkkiä poikia, Leo ei ollut koskaan oikein ollut tyttölasten tai teinityttöjen vaikutuspiirissä. Niihin oltiin törmätty vasta high schoolin lopussa, kun seurustelukuviot olivat ensimmäistä kertaa alkaneet kiinnostamaan ja silmät olivat jollain tapaa avautuneet. Hänen käsityksensä oli lähinnä se, että niiden mukana tuli paljon draamaa ja kinaa. Pojat olivat monella tapaa helpompia. Ehkä riehuivat ja rikkoivat tavaroita, mutta muuten olivat aika selväpiirteisiä. Heilläkin oli ollut kaikki aina älyttömän hyvin, kun oltiin vain annettu maila käteen ja lähetetty purkamaan energiaa kentälle.

“Now that you said it it’s not gonna happen”, Leo huomautti Hannahille ja virnisti. Jos se toivoi pelkkiä tyttöjä, se saisi takuulla vähintään kolme poikaa. Niin se vain meni. Häntä tietysti viehätti ajatus jostain pallon kopittelusta takapihalla, mutta toisaalta hänen taustansa saattaisi aiheuttaa poikalapselle vähän turhankin paljon paineita ja odotuksia. Ammattiurheilijoiden lapsilta usein odotettiin ihan samanlaisia atleettisia kykyjä, kunnianhimoa ja tavoitteita. Voisi olla edessä aika paljon kipuilua, jos poika saataisiin ja se teini-iässä päätäisi ettei haluaisi enää edes koskaan nähdä ainuttakaan kaukaloa. Perään Hannah ehdoti, että voisi opettaa niille aksenttinsa. “You don’t teach anyone an accent. They’ll probably end up speaking a mix of both of us and sounding insane”, mies nauroi, eikä ollut ihan varma mitä mieltä oli siitä potentiaalisesta yhdistelmästä. Kanada ja Teksas eivät yleensä kulkeneet käsikädessä.

Avocadopuheiden vuoksi Hannah ansaitsi hyvin järkyttyneen silmäyksen, ja sai vielä osakseen mutinaa siitä, että se ei todellakaan rupeaisi pistämään kotona avokadoja yhtään mihinkään. Leo kyllä pyrki syömään terveellisesti, mutta joku raja silläkin. Hampurilaiset olivat ultimaattista roskaruokaa, eikä niitä todellakaan pilattaisi sillä, että pistettäisiin jotain vihreitä vihannes hedelmä hybridejä sinne väliin.

Mama Cote oli nopeasti jakamassa kaikille niitä lautasia, vaikka he olisivat ehkä juuri ja juuri osanneet itse ottaa ne siitä pinosta. Hannah ihmetteli sitä ruokaa, kun mies suuntasi jo leikkamaan itselleen ensimmäisen palan. Piirakka oltiin tehty syvään keraamiseen pataan perinteisen vuoan sijasta, kuten asiaan kuului. “Tourtière Saguenéenne. It’s just a meat pie, really. Original recipe of my Quebecian grandmother. Some veil, pork and beef. Some potatoes”, Madison kertoi blondille, “it’s normally a christmas food but…” Nainen vilkaisi perään molempia lapsiaan, joita ei selvästi tippaakaan haitannut että juhlaruokaa syötiin arkena. Mitä ne pyysivät, sitä ne yleensä saivat.

Hannahin kommentti siitä talosta sai naisen näyttämään vähän nolostuneelta, koska myös se oli kuullut huhuja niistä Teksasin luksushuviloista. Oma koti oli vähän eri maata. Pieni, ahdas ja pimeä, parhaat päivänsä nähnyt. "Thank you, sweetie", se sanoi kuitenkin ja hymyili, ennen kun viittoi Hannahiakin ottamaan ruokaa. Perään hätyytettiin myös Jack, ja itse nainen siirtyi nostelemaan pöydälle lisää tavaraa. Vaahterasiirappia, mangochutneyta, ketsuppia ja säilöttyjä karpaloita. Jokainen tässä talossa valitsi perinteisesti eri lisukkeet, mikä ei ainakaan helpottanut kenenkään elämää.  

“That’s not how it works”, Leo protestoi huvittuneena siihen aksenttiasiaan. Hän ei edelleenkään kokenut, että omassa puheessa olisi ollut minkäänlaista aksenttia, joten aika vaikea sitä oli ruveta opettamaan. Lähinnä kaikki murteet tuntuivat tarttuvan vahingossa, jos olivat tarttumassa, eikä niihin oikein voinut tietoisesti opetella olematta äärettömän teennäinen (ja mahdollisesti loukkaava). Olisi ollut myös sääli, jos puheesta olisi kadonnut se kodin tuntu. Omasta kotikaupungista ja taustasta oltiin ylpeitä, ja se sai näkyä ja kuulua.

Kotona ei ollut koskaan ollut puutetta ruoasta, rakkaudesta tai huomiosta. Vaikka molemmat vanhemmat olivat olleet täysipäiväisesti töissä, niillä oli jotenkin silti aina ollut aikaa myös kodista ja perheestä huolehtimiselle. Isä oli opettanut ajamaan ja korjaamaan autosta kaikki perusasiat, oli vienyt kalastamaan ja metsälle. Äiti oli pitänyt huolen siitä, että talo oli siisti, ja ruokaa oli aina enemmän kun tarpeeksi. Se oli onnistunut ruokkimaan samaa aikaa kaksi teini-ikäistä urheilijaa, ja se oli jo aikamoinen saavutus. Menestyksestä kertoi ehkä kaikista selviten se, miten innolla molemmat pojista olivat aina tulossa kotiin.

Leo jäi pyörimään siihen keittiön tason vierelle ja odotti, että Hannahkin sai itselleen otettua ruokaa. “It’s pretty good”, hänen oli pakko tiedottaa samalla, kun nappasi molemmille lasit ja siirtyi tutkimaan jääkaapin sisältöä. Sieltä löytyi vesikannu, mikä nostettiin tiskille ja mistä täytettiin oma lasi, vilkaistiin blondiakin kysyvästi. “I think I have wine somewhere”, äiti vielä hössötti siihen perään, “would you like some wine, honey? Red? White?” Leolle - tai muillekaan talouden miehille - viiniä ei edes tarjottu, Hannahille kyllä sen edestäkin.

Hannahin lisukevalintoja Leo tuomitsi katseellaan ihan peittelemättä, mutta ei voinut olla olematta huvittunut siitä yhdistelmästä. Itse mentiin karpalo ja vaahterasiirappilinjalla. Eli otti aina ketsuppia, isä ruskeaa kastiketta. Äiti taisi ottaa aina pääasiassa sitä, mitä jäljelle jäi. Istumapaikka löytyi pöydän äärestä, ja myös isoveli liittyi siihen mukaan. Isä löysi paikkansa sohvalta, äiti jäi pyörimään keittiöön ja pyyhki nyt jo tasoja, joille joku oli ilmeisesti ehtinyt pudottamaan jotain. Mistään rukoilusta tai hiljaisesta hetkestä ei todellakaan ollut mitään tietoa, kun seuraavaksi oli sports centerkin taustalla auki. "You got any plans for today?" Eli kyseli ja kapteeni kohotteli harteitaan, katsahti Hannahi. 

“They’re not funny words. Just words”, Leo huokasi dramaattisesti. Hannah oli paikasta, missä viljeltiin sellaisia termejä kuin ‘git-r-done’ ja ‘darn tootin’, eli sillä ei ollut kauheasti mitään sanottavaa. Kaikki kuulosti oudolta ja koomiselta, kun sen sanoi tarpeeksi leveästi ja rennosti. Hänen mielestään kaikki Teksasilaiset kuulostivat pysyvästi siltä, että huuli oltiin pakattu, minkä oli suhteellisen huvittavaa. Ne pahimmat reckneckit eivät varsinaisesti kuuluneet omaan lähipiiriin, mutta oltiin niihinkin törmätty, lähinnä viihteellä. Niiden maailmankatsomus oli ihan oman luokan kriisi, johon ei haluttu edes tarkemmin perehtyä.

“Nothing”, mies vakuutti heti siihen outoon katseeseen. Ei hänkään ollut kovin nirso, söi oikeastaan ihan mitä tahansa mitä eteen pistettiin. Jopa niitä avokadoburgereita, vaikka ei niistä erityisesti pitänytkään. Kun Hannah tilasi punaviiniä, niin sitä se sai. Madison tosin viittoi blondin vain kaikessa rauhassa istuutumaan, ja passasi sille sitten lasin eteen ihan pöytään asti. Se ehkä teki vähän liikaa asioita kaikkien puolesta. Etenkin nyt, kun pojat sai niin harvoin kotiin. Lapsena heidätkin oltiin pistetty säälimättä töihin, mutta nykyään ei enää tarvinnut, mitä nyt joskus ajettiin nurmikko, tehtiin lumityöt tai korjattiin joku aidanpätkä.

Eli ja Leo olivat selvästi yhtä suunnitelmallisia, koska kumpikin oli liikkeellä vähän sillä linjalla, että pitäisi katsoa mikä tuntuisi hyvältä. Hannah liittyi kerhoon, mutta mainitsi ne kalastuslupaukset. “Works for me. We got a boat”, vanhempi nyökkäsi ja vilkaisi Leoa, joka oli keskittynyt lähinnä sen piirakanpalan tuhoamiseen. “Golfing, maybe”, kapteeni kyllä lisäsi perään vähän viiveellä. Veneellä laiskottelua, olutta, golfia, nukkumista, syömistä. Mitä muuta lomalta olisi voinut muka haluta? "Some beers with the guys", Eli jatkoi, mutta ei tehnyt tarkempia suunnitelmia. "You heard of anyone?" Leo kysyi ja sai osakseen pään pudistelua: "had a few texts asking if we were around. That's about it."

Leon vanhat ystävät tuppasivat olemaan myös Elin vanhoja ystäviä, koska nuoruudessa oltiin jaettu kaikki ystäväporukasta alkaen. Luojan kiitos naismaku oli sentään aina ollut erilainen, tai asiat olisivat voineet nopeasti muuttua todella kiusallisiksi. Siinä missä kapteeni meni niihin upeisiin, itsevarmoihin ja urheilullisiin blondeihin, oli veljellä aina ollut joku juttu vanhempiin naisiin. Mielellään vielä sellaisiin, joilla oli joku oikeasti tärkeä työ, ja jotka olivat muutenkin menestyneitä ja kaikin puolin aikuisia. Uusimmasta tyttöystävästä sitä ei olisi huomannut, mutta Leo tiesi paremmin.

“What? I got some”, mies vilkaisi Hannahia kun se varmisti, että puhuttiinko nyt hänen vanhoista ystävistään. Sellaisia kaljoittelututtuja oli useampikin, muutamia ihan hyviäkin ystäviä. Ne eivät kyllä enää edes tuntuneet samoilta ihmisiltä kun aikoinaan. Niillä oli normaalit työt ja tyttöystävät, tavallisia huolia ja asuntolainat. Siihen oli vaikea samaistua, kun oma elämä oli vähän eri luokan myllytystä. Leo kuitenkin aidosti nautti siitä, että sai toisinaan olla ihan vain oma itsensä. Ei menestynyt ammattiurheilija, ei julkkis, ei mitään muutakaan. Ihan vain oma itsensä. Se oli vapauttavaa ja erinomainen tapa ladata akkuja.

Perään Hannah tarjosi, että voisi jäädä tänne ja he voisivat mennä kahdestaan. “You don’t gotta do that”, mies sanoi saman tien, “they’ll all probably have their girlfriends there, anyway.” Jos suunniteltaisiin jotain poikien iltaa, niin asiaa voitaisiin miettiä uudestaan, mutta nyt ei vielä tiedetty mistään mitään. “I’ll see what they’re up to”, Eli lupasi ja kaivoikin puhelimensa ympäri. Se heitti ilmeisesti ryhmächattiin viestiä, koska myös Leon puhelin kilisi. Luojan kiitos sille, että vanhemmat olivat viimein adoptoineet kunnollisen wifin tähän talouteen. Nuoruudessa sellaisista luksuksista ei todellakaan oltu päästy nauttimaan, mikä ehkä selitti osaltaan sitä miksi he olivat olleet niin kovia urheilemaan. Ei ollut ollut oikein mitään muutakaan tekemistä.

Lautaset tyhjenivät, mutta Leo ja Eli jäivät yhdessä tuijottelemaan sitä ryhmächättiä ja muiden kuulumisia, kun Hannah siirtyi keittiön puolelle viemään asioita. “I’ll take them”, mama Cote lupasi välittömästi ja otti kaiken pois Hannahin käsistä, “did you like it?" Astiat siirrettiin suoraa tiskialtaaseen. Tiskikone oli olemassa, mutta se ei ollut toiminut viimeiseen vuoteen. Molemmat pojista olivat tarjoutuneet ostamaan uuden, mutta tarjoukseen ei oltu tartuttu. 

"Or you can stay here. Whatever you want", Leo lupasi vielä varmuuden vuoksi, koska mistä hän tiesi vaikka Hannah olisi niin väsynyt että haluaisi mennä saman tien nukkumaan. Ehkä hän oli itsekin, mutta ei vain ollut tajunnut sitä vielä tässä vaiheessa. Oli muutenkin ihan mahdollista, että se pitkästyisi baarissa kuoliaaksi, jos paikalla olisi vain niitä heidän tuttujaan, joiden kanssa jauhettaisiin kouluajoista ja heiteltäisiin huonoja vitsejä. Niiden tyttöystävistä ja niiden seuran laadusta ei osattu sanoa mitään, kun ei niihin oltu koskaan oikeasti törmäilty. Jostain syystä Leo oli nykyään sellainen ihminen, jonka tuntemisella kyllä kehuskeltiin, mutta jota ei oikeasti kutsuttu mihinkään saati esitelty kellekään.

Mama Cote näytti hämmentyneeltä, kun Hannah kertoi ettei sen äiti koskaan laittanut ruokaa. “What does your mother do for a living?” se tiedusteli aidosti uteliaana ja yhtään tuomitsematta samalla, kun alkoi huuhtelemaan niitä asioita. Leo oli ollut varsin vaitonainen tyttöystävänsä taustoista, mitä nyt ei ollut osannut olla esittelemättä niitä jättitiluksia. Muuten kaikki oli aika pimeän peitossa, mikä ei ollut uutta. Sitä äiti aina valittikin, että kaikista piti nyhtää tieto väkisin ulos, eikä kukaan avoimesti kertonut mistään ilman eri käskyä. Jack oli ihan samaa maata, joten ei ollut suurikaan mysteeri että mistä pojat olivat sen oppineet.

Ryhmächatissä oltiin päästy niin pitkälle, että jonkun sortin baari-iltaa oltiin jo alettu sovittelemaan huomiselle. Kapteeni nojasi automaattisesti taaksepäin kun tunsi Hannahin kosketuksen, ja tuntui vievän tuplasti aiempaa enemmän tilaa kun oikeasti rentoutui. Samalla hän nojasi päätään nopeasti taakse niin, että saattoi vilkaista blondin kasvoja. “Beers tomorrow”, hän sanoi, mutta ei osannut tarkemmin avata suunnitelmia. “Maybe minigolf or baseball today”, hän jatkoi, kääntyi sitten puoliksi ympäri ja kietaisi käsivartensa naisen ympärille.

"Canada looks good on you", hän ei voinut olla huomauttamatta, mutta tajusi sentään vähän laskea ääntään. 

“I don’t even know”, Leo myönsi siihen, että miltä tuntui. Toistaiseksi oli vain ihanaa olla kotona ja, vielä oleellisemmin, kaikessa rauhassa. Puhelin ei huutanut, kukaan ei kaivannut ja missään ei tarvinnut olla. Suunnitelmia ja tavattavia ihmisiä oli tietysti täälläkin, mutta ei ollut samalla tavalla velvollisuutta tehdä yhtään mitään. Pelkästään se sai mielen rauhaan, ettei ollut mitään pakkoa. Jos haluaisi maata viikon sängyssä, se olisi ok. Jos haluaisi juosta koko ajan jossain, sekin olisi ok. “You wanna take a nap or what?” hän kysyi blondilta perään, kun se oli valitellut sitä väsymystään, “or just get coffee? I’d kill for some more Horton’s right about now.” Kahvia saisi tietysti kotonakin, mutta olisi ihan eri asia oikeasti kävellä sinne Tim Horton’siin. Se tuntui olevan Kanadalaisuuden tiivistymä.

Madisonin mielestä kaikki mitä Hannah kertoi kuulosti ihan kauhean hienolta. Sekin olisi mielellään osallistunut isoihin hyväntekeväisyystapahtumiin ja edes kerran vuodessa pistänyt päälle hienon, pitkän mekon, mutta elämä oli mennyt vähän eri tavalla. Pojat olivat roudanneet mukanaan entry drafteihin ja muutamiin NHL awardseihin, mistä jaksettiin edelleen puhua kaikille ylpeydestä pakahtuen, mutta siihen se oli sitten jäänytkin. Toisaalta hän soi menestystä koska tahansa lapsilleen ennen kun itselleen. “That sounds amazing”, nainen sanoi ja hymyili lämpimästi, “it’s always good to give back.” Tietysti hän näki sen hyväntekeväisyyden nimenomaan hyväntekeväisyytenä, ei niinkään oman egon pönkittämisenä. “Oh Leo did mention the horses!” Mama Cote vielä intoili perään, “you were a professional, right? That’s really great, honey. Not every day your son brings home a professional athlete.”

Siinä missä Hannah ei halunnut puhua omasta perheestään, Madison ei halunnut puhua elämästään, joka vaikutti hyvin keskinkertaiselta. Pojistaan kyllä, mutta ei niinkään itsestään. “Just a regular office worker”, nainen myöntyi, eikä lähtenyt tarkemmin selvittelemään sitä, mitä teki vakuutusyhtiön lavasteissa päivät pitkät. Se ei ollut mikään intohimo, vaan lähinnä jotain millä maksettiin laskut. Työ oli aina ollut vain työtä, ei mitään enempää. Lopulta Madison myös hätyytteli blondin pois keittiöstä, että saattaisi keskittyä siihen siivoamiseen. Ehkä vähän siksikin, ettei turhaan ollut tiellä. Oli syytä olettaa, että Hannah hengaili mieluummin jonkun muun kun poikaystävänsä äidin kanssa.

Hannah oli baseballista jostain syystä äärettömän ilahtunut. “I meant we could go play some”, Leon oli pakko korjata, hymy huulilla, koska mitään peliä ei oltu meinattu mennä katsomaan. Sekin voisi tietysti vielä järjestyä. Lähinnä hän oli ajatellut, että voitaisiin mennä vähän lyömään palloa läheiselle kentälle ja hengailemaan. Se kuulosti juuri sopivan aivottomalta toiminnalta. Sormia ei oikein osattu pitää erossa blondista, vaan ne jäivät piirtelemään ympyröitä johonkin sen alaselän tienoille. Kasvoillekin levisi täysin idioottimainen hymy sen tyttöystävän ilon takia. "There's no NHL teams in Thunder Bay", kapteenin oli pakko vähän pilata sitä iloa, "maybe when I retire, though. Get a nice big house and all."