I'm a pro at imperfections and best friends with my doubt

ootd

Kerhotalon äänimaisema oli meluisa ja ilma savuinen. Eve oli sinä iltana juonut vähän enemmän kuin tavallisesti ja olo oli aavistuksen tokkurainen, ei kuitenkaan niin humalainen, että sen olisi kuka tahansa nähnyt päälle päin. Hän oli yrittänyt nostaa mielialaansa ottamalla muiden tyttöjen kanssa parit ennen juhlia, eikä ollut kieltäytynyt miesten hänelle työntämistä shoteista yhtä hanakasti kuin olisi yleensä tehnyt. Rentouden ja hyvän olon hakeminen alkoholista oli Evelle jossain määrin vierasta, sillä hän osasi yleensä löytää molemmat ilmankin. Siksi tuntuikin typerältä, että nyt niitä ylävireitä jouduttiin hakemalla hakemaan, vaikkei hänellä ollut edes mitään kunnon syytä tuntea oloaan hankalaksi. Ei kunnon, mutta syy kuitenkin. Beaun paluun jälkeen oman paikan ottaminen kerholla oli tuntunut taas vaikeammalta. Jos mies olisi pitänyt etäisyyttä, kaikki olisi varmaan ollut yksinkertaista, mutta se ei pitänyt. Se oli alkujaan väistänyt sanomasta, että oli eronnut, eikä asiaan oltu palattu, mutta tauosta se oli puhunut ja hakeutunut seuraan. Sinäkin iltana, joskin vain hetkellisesti ja luovuttanut nopeasti, kun joku muu oli vaatinut hänen huomiotaan. Tietenkin Even sisuksia puristi kun asiaa edes ajateltiin. Beauta oli totuttu pitämään jonkun muun omana ja omalle typerälle sydämelle oli tolkutettu sataan kertaan, että ihastumisesta ei seuraisi mitään hyvää, mutta jos se ei enää ollutkaan kenenkään, oliko ihastuminen edelleen väärin?

Kaiken tämän keskellä oli varmaan ihan hyväksyttävää olla vähän pihalla ja turruttaa epävarmuuttaan juomalla; olivathan niissä juhlissa kaikki muutkin kännissä, joten enemmän siellä selvänä pisti silmään. Tietynlaisesta nosteesta huolimatta alkoholi ei ollut onnistunut turruttamaan Eveä täysin ja hänellä oli koko illan ollut jokseenkin epämukava ja itsetietoinen olo. Ei vähiten siksi, että oltaisiin mieluummin istuttu Beaun kuin kenenkään muun kanssa, mutta niin ei oikein voitu tehdä ja muita ottajia kyllä riitti. Erityisen sinnikäs oli jälleen ollut Paul, jonka Eve oli jo kertaalleen tänäänkin karistanut kimpustaan. Juteltuaan sen kanssa alkuillasta hetken brunette oli löytänyt sen kädet kourimasta itseään niin, että nautinnosta oltiin hyvin kaukana ja onnistunut ehkä vähän liian lammasmaisen ein saattelemana karkaamaan sen luota. Mies ei ollut varsinaisesti paska tyyppi, selvänä se oli oikeastaan ihan mukava, mutta juodessaan se kävi vähän turhan itsevarmaksi, unohti kaikki käytöstavat ja selvästi aliarvioi omia voimiaan. Eve muisti ihan liian tarkasti ne edelliskerran hampaanjäljet, joiden luomaa mustelmaa hän oli joutunut piilottelemaan päiviä.

Alkuillan välikohtauksen jälkeen kaikki oli sujunut kohtalaisen hyvin, vaikka Eve olikin selvästi pitänyt kaikkiin enemmän etäisyyttä kuin yleensä. Kerholaisten kanssa oli kyllä istuttu, juteltu ja vähän jotain tanssittukin jos joku oli vaatinut, mutta Eve ei halunnut ketään tänään, minkä oli antanut kaikkien ymmärtää viimeistään siinä vaiheessa, kun ne olivat pyrkineet suudelmiin. Sillä taktiikalla ilta oli edennyt tunnin jos toisenkin ja oli aika huojentavaa nähdä, miten miehet ottivat vinkistä onkeensa ja siirtyivät lopulta eteenpäin. Eve oli juuri päätellyt yhden tällaisen juttutuokion muuan kerholaisen kanssa ja jäänyt hetkellisesti yksin istumaan huoneen laidalla olevalle sohvalle, kun hänen viereensä rojahti kukas muukaan kuin Paul. Naisen sisuksissa kuohahti heti epämiellyttävästi, mutta sen ei annettu näkyä vaan yritettiin vain nousta rennosti seisomaan ja poistua paikalta. Paul oli kuitenkin ehtinyt tarttua häntä kädestä ja koska Even ei onnistunut rimpuilla irti sen otteesta, hän oli pakotettu istumaan takaisin alas. Miehen hengitys löyhkäsi voimakkaasti alkoholilta ja se kumartui heti lähemmäs. Eve ei halunnut tietentahtoen nolata miestä, mutta ei hän myöskään aikonut alkaa sen kanssa millekään, joten lähentymisyritys väistettiin parhaan kyvyn mukaan. ” Paul, I told you this is not gonna happen”, nainen mutisi ja yritti vääntää kättään irti miehen otteesta, mutta sen sormet olivat pureutuneet hänen olkavarteensa ja Eve epäili, ettei se taaskaan tajunnut miten lujaa puristi. ”You’re hurting me”, hän ähkäisi ja epämiellyttävä tunne vatsassa vain voimistui, kun Paul alkoi väkisin vetää häntä syliinsä ja sen kasvot painuivat vasten topin paljastamaa rintakehää, huulet hamusivat solisluuta. Eve vingahti kivusta, kun mies oletettavasti epähuomiossa kiskoi häntä hiuksista yrittäessään saada häntä asettumaan. Se mutisi jotain siitä, miten hyvältä kohta tuntuisi ja Even silmissä pimeni vähän, kun hän yritti taas päästä seisaalleen ja pois miehen otteesta.

Sellaisia tilanteita ei oikeasti tullut vastaan mitenkään erityisen usein. Niiden seitsemän vuoden aikana, jotka Eve oli pyörinyt MC:n mukana hän oli vain ihan muutamaan kertaan joutunut tuntemaan olonsa niin epämukavaksi. Avain onneen oli toki normaalisti se, että lähti vain avomielisesti mukaan kaikkeen mitä ehdotettiin. Kun ei kieltäytynyt, ei joutunut taistelemaan vastaan ja huomaamaan, ettei oma ei riittänyt. Paulillekin oltaisiin joskus aiemmin voitu sanoa kyllä vain siksi, että niin pääsi helpommalla. Kun antoi kiltisti, miehet pysyivät tyytyväisinä ja niiden kanssa oli helppo olla. Tänään Eve ei kuitenkaan tuntenut pystyvänsä vain myötäilemään, joten sen sijaan pantiin vastaan, vaikkei se ihan toivottua tulosta tuottanutkaan. Paul ei hellittänyt otettaan vaan sen puristus vain tiukkeni joka kerta, kun nainen yritti elehtiä lähteäkseen. Selvästi se tuntui ajattelevan, että Eve vain leikki vaikeasti tavoiteltavaa ja jos sitä vähän suutelisi ja koskettelisi väkisin, se taipuisi kyllä lopulta.

Eve ei tajunnut jonkun tulleen heidän luokseen ennen kuin näki käden laskeutuvan Paulin olkapäälle ja kuuli jonkun vaativan sen huomiota. Meni vielä hetki oivaltaa, että puhuja oli Beau. Se oli aiemmin istunut huoneen nurkassa parin korjaamolla työskentelevän kerholaisen kanssa, mutta nyt se olikin siinä sohvan laidalla. ”Huh?” Paul murahti ja käänsi katseensa Beauhun irrottamatta silti otettaan Evestä. ”Dude, don’t you see that I’m kinda middle of something here?” se kysyi ja oli vaikea sanoa oliko se enemmän ärsyyntynyt vai yllättynyt siitä, ettei Beau muka tajunnut pysyä erossa tilanteesta, johon sitä ei selvästikään kaivattu. Humalasta huolimatta mies onnistui näemmä reagoimaan ihan hyvin muiden ihmisten puheisiin, vaikka Even sanat olivatkin kaikuneet kuuroille korville. Nainen tunsi omituisen häpeän kouristuksen vatsassaan ja onnistui viimein riuhtaisemaan itsensä irti Paulin otteesta ja nousemaan jaloilleen, kun sen huomio oli vähän herpaantunut.

Huomattuaan tyttönsä karanneen Paulkin könysi seiomaan ja näytti hetken siltä kuin ei olisi tiennyt pitikö tilanteessa olla enemmän vihainen Beaulle vai Evelle. Se koitti vielä tavoittaa Even kättä vähän hyvitellen, sössötti jotain siitä miten kaikki oli ihan hyvin ja heidän pitäisi varmaan mennä jonnekin kahden kesken sopimaan asiat. Eve korjasi toppinsa olkainta, väisti Paulin kosketuksen ja pudisti päätään. ”I said no, what part of that you don’t understand”, nainen sähähti vähän harkitsemattoman kireästi ja Paulin ilme valahti. Ennen kuin Eve ehti oikein tajutakaan, mies oli kohottanut kätensä ja läimäissyt häntä kasvoihin. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun Eve oli nähnyt kerholaisen lyövän naista, mutta häntä itseään ei oltu koskaan lyöty ja se tuli yllätyksenä. Ehkä juuri yllätysmomentin takia läimäys sai hänet kavahtamaan, vaikkei isku ollutkaan Paulin humalatilasta johtuen kovin tarkka tai kova.

Poskea kuumotti ja kipu tykytti etäisenä, ylipäätään tilanne tuntui epätodelliselta ja Eveltä taisi mennä hetki rekisteröidä, että Paul oli ihan oikeasti lyönyt häntä. Nainen sai pidettyä tasapainonsa, vaikka oli ollut vähällä horjahtaa. Hän nosti käden poskelleen ja tunsi, ettei mitään pahaa ollut tapahtunut. Ei mitään pahaa, pieni läimäys vain. Mies oli lyönyt avokämmenellä ja osunut aika tarkasti juuri poskeen, eikä huuleen tai silmäkulmaan, jotka olisivat helposti haljenneet. Se oli helpotus, naurettavaa mutta totta; ehkä siitä ei tulisi edes mustelmaa. Hämmennyksen ja helpotuksen jälkeen leimahti suuttumus, mutta Beau oli jo ehtinyt vetää Paulin pois hänen luotaan ja työntää sen selkä seinää vasten. Beau oli paljon Paulia pidempi ja selvästi vähemmän humalassa, joten se sai kaiken näyttämään aika vaivattomalta, mutta näky järkytti Eveä aavistuksen. Hän ei ollut koskaan nähnyt Beaun tekevän mitään sellaista, se oli aina jotenkin niin rauhallinen ja tuntui välttävän konfliktia.

Ennen kuin Eve ehti reagoida siihen meneillään olevaan kohtaukseen mitenkään, hän kuuli äänen huikkaavan takaansa: ”What’s going on here?” Puhuja oli Micah, jonka ilmeen nähdessään Eve aavisti, että sekään ei pitänyt veljensä tapaisena joutua sellaisiin tilanteisiin. Eveä mies mulkaisi ohi kävellessään kohtuu happamasti, ehkä siksi koska oletti tämän olevan jotenkin hänen vikansa tai koska heidän edellinen kohtaamisensa oli johtanut siihen, että Eve oli itse läimäissyt Micahia siitä hyvästä, mitä se oli tehnyt Lydialle. Micahin motiivien ruotiminen ei kuitenkaan ollut sen hetken murhe, koska Eve oli hyvin tietoinen siitä, että ihmiset olivat alkaneet tuijottaa heitä kuin odottaen, puhkeaisiko selkkauksesta joku täysiverinen tappelu, eikä hän itsekään tiennyt. Ei se olisi ollut ensimmäinen kerta, kyllä kerholaiset toisinaan puivat asioitaan nyrkein. ”B. Let go”, Eve kuuli Micahin sanovan, kun se oli päässyt veljensä luo. Eve ei nähnyt Paulin kasvoja, mutta kun se lopulta pääsi irti Beaun otteesta, se haistatteli miehelle ja kielsi sitä puuttumasta asioihin, jotka eivät sille kuuluneet. Siinä vaiheessa oli Micahin vuoro tarrata kiinni Pauliin, jottei se omalla provosoinnillaan aiheuttaisi tilanteen eskaloitumista.

Eve oli tuijottanut kohtausta liikkumatta, sydän säikähdyksestä tykyttäen ja tietämättä oikein mitä muutakaan tekisi, mutta nyt jalat tuntuivat yhtäkkiä vievän häntä pois huoneesta. Hän nyökkäsi pakotetusti niille parille sweetbuttille, jotka hänen ohi kulkiessaan kyselivät oliko hän kunnossa ja vasta päästyään yläkertaan vieviin rappusiin pysähtyi vetämään kunnolla henkeä. Rappusten nousemisen sijaan Eve otti tukea seinästä ja istuutui kolmannelle askelmalle: se oli helpompaa, koska omituinen tärinä oli levinnyt hänen kehoonsa ja kuumotus poskessa tuntui nyt äskeistä todellisemmalta, veri tykytti korvissa. Tuntui vähän kuin joku illuusio turvallisuudesta olisi juuri särkynyt.

Jos humala olikin jossain vaiheessa iltaa saanut maailman pyörimään vähän, olivat kaikki sellaiset tuntemukset nyt tiessään. Alkoholi oli varmasti taittanut terää siltä shokilta ja kivultakin, mitä Eve olisi muuten voinut tuntea, mutta usvainen hänen olonsa ei enää ollut, eikä kyllä erityisen hilpeäkään. Rappuun pääseminen auttoi asiaa vähän, edelleen oudosti hävetti, että jotain sellaista oli käynyt, mutta oli parempi olla poissa kaikkien keskeltä. Ei hän ollut ollut juhlatuulella muutenkaan, vaikka sitä olikin yritetty juomisella houkutella esiin ja nyt ainakin oltiin kaikkea muuta. Vitun Paul, helvetti mikä kusipää ja hän oli vielä ajatellut, että se oli ihan okei.

Kauaa Eve ei ehtinyt istua portaikossa yksinään ja kelata mitä vittua juuri oli tapahtunut, kun tutut kengänkärjet ilmestyivät hänen näkökenttäänsä. Kun katseen annettiin lipua ylöspäin, löydettiin loputkin Beausta, joka ilmeisesti oli kuin olikin jättänyt Paulin Micahin huoleksi tai ehkä mies oli itse suostunut lähtemään, kuka tiesi. Eve oli juuri tavoittanut katseellaan miehen vakavat kasvot, kun se kysyi, oliko hän ok. Brunette tiesi ainakin näyttävänsä naurettavalta nököttäessään siellä portaikossa niin orpona ja hämmentyneenä, mutta hetken hänen oli ihan mietittävä, miltä se kaikki oikeasti hänestä tuntui. Oliko hän kunnossa? ”Yeah”, nainen vastasi lopulta lyhyen pohdinnan päätteeksi. Oli hän ihan oikeasti, hämmentynyt ja omituisen pettynyt, mutta enimmäkseen ihan okei. ”Just surprised I guess. I didn’t think he would do that”, lisättiin todenmukaisesti ja hieraistiin poskea, joka nyt aristi vähän. Peiliin katsomatta oli mahdotonta sanoa, nousisiko siihen mustelma. ”Fuck”, hän mutisi hiljaa ja nojasi kyynärpäitään koukussa oleviin polviinsa. Kädet juoksutettiin sekaisten hiusten läpi ja katse palautettiin sitten taas Beauhun.

Oli ilmeistä, ettei mies ollut ihan varma mitä sen olisi pitänyt tehdä, joten Eve teki tilaa portaalle sen oloisena, että toivoi miehen istuvan. Tuntui, että olisi pitänyt kiittää sitä siitä, että se oli yrittänyt tulla väliin. ”Thanks. For what you did there, you didn’t have to”, Eve sanoi ja hymyili sille pienesti. Kukaan muu tuskin olisi tullut vielä pitkään aikaan. Ehkä jos hän olisi alkanut huutaa, mutta olisiko hän? Ja olisiko sittenkään. Varmaan tytöistä joku, jos olisi huomannut tai uskaltanut, mutta sitten oltaisiin oltu vain tuplasti ongelmissa.

Beaun arvio Paulista ansaitsi Eveltä väsyneen hymyn ja pienen naurahduksen, vaikkei mies selvästikään vitsaillut. Päinvastoin sen ääni oli jotenkin sävytön ja olemus enemmän turhautunut kuin mitään muuta. ”Right”, hän totesi, eikä tosiaan keksinyt mitään vastaan väittämistä. Kun Paulin pää seuraavana aamuna selkenisi, se olisi varmaan pahoillaan tai sitten ei, Eve ei välittänytkään tietää, hän ei aikonut olla sen kanssa enää missään tekemisissä, vaikka vältteleminenkin varmaan toisi omat haasteensa. Hänen elämänsähän olikin ollut vähän liian yksinkertaista, joten oli vain mukavaa saada lisää haasteita. Ihan kuin omissa epävarmoissa tunteissa Beauta kohtaan ja siinä yleisessä meiningissä ei olisi ollut tarpeeksi vatvomista.

Otti hetken ennen kuin Beau lopulta istuutui hänen viereensä portaikkoon ja silloinkin se tuntui pitävän pientä etäisyyttä, olevan jotenkin hankalana. Salaa Eve toivoi, että kaikki olisi voinut vain olla yksinkertaista. Ehkä jos hän ei olisi koskaan lopettanut sitä heidän juttuaan, kaikki olisi ollut toisin ja Beau olisi vetänyt hänet syliin sen sijaan, että istui kankeana hänen vieressään ja pyyteli anteeksi jotain, mikä ei millään mallia ollut sen vika. Mutta asiat nyt kuitenkin olivat miten olivat ja itsehän Eve oli pitänyt yllä pientä etäisyyttä sen paluunkin jälkeen. Ei siksi, että olisi halunnut vaan koska se oli tuntunut järkevältä. ”I know it shouldn’t, but it’s not your fault”, nainen vastasi. Ei se ollut hänenkään vikansa, eikä hän aikonut puolustella Paulia tai vähätellä sitä, miten paskalta se kaikki tuntui. Koko hänen olemisensa ja asumisensa kerholla perustui siihen, että hän oli mielestään voinut luottaa kerhon miehiin ja siihen, etteivät ne tekisi hänelle pahaa. Tuskin enemmistö olisi tehnytkään, olivathan kaikki muut sinäkin iltana jättäneet hänet ihan suosiolla rauhaan ja jutelleet hetken siitäkin huolimatta, ettei hän ollut aikeissa tarjota niille sitä, mitä ne olivat hakemassa. Paul oli poikkeus, mutta toisaalta kukaan ei ollut ollut valmis puuttumaan asiaan ennen kuin Beau oli tehnyt niin. Micahin historian tuntevana Eve tiesi, että sekin oli tullut väliin veljensä eikä hänen takiaan. Ehkä sitä painoi huono omatunto siitä Lydian lyömisestäkin, mutta pelkästään sen takia se ei olisi hänen itsemääräämisoikeuttaan tullut puolustamaan.

Eve keräili ajatuksiaan ja vilkaisi kattoon tuijottelevaa Beauta. ”Could you hold me for a second?” hän kysyi hetken mielijohteesta ja oi luoja miten säälittävältä se kuulosti. Hän oli kaivannut Beaun läheisyyttä aivan naurettavan paljon, joten oliko se edes niin väärin pyytää. Suun avaamista toki kaduttiin melkein välittömästi, mutta turha niitä sanoja oli yrittää takaisinkaan ottaa. ”Wow that came out super pathetically”, nainen kuitenkin naurahti perään aavistuksen nolona ja pyyhki hiuksia korvansa taakse. ”I just… You know.” Lausetta oli mahdotonta viedä loppuun, koska mitä hän edes halusi? Tuntea olevansa rakastettu ja turvassa? Kummankaan lausuminen ääneen miehelle, jonka hän oli dumpannut ja johon hän oli kaikin voimin yrittänyt olla rakastumatta olisi ollut liikaa.

Oli hyviä ihmisiä. Jossain. Beau sanoi sen niin, että Eve tiesi oudosti sen ajattelevan jotain ihan muuta todellisuutta kuin sitä, missä he kaikki elivät. Se ei sanonut, että kerhossakin oli hyviä ihmisiä tai että oli itse yksi niistä, vaan sai kommenttinsa kuulostamaan siltä kuin olisi vain pitäny olla jossain muualla siitä kaikesta hyvästä nauttiakseen. Eve ei silti voinut olla ajattelematta sen jollain tasolla olevan aika kultaa. Vaikka se oli varmaan tehnyt kerhossa vaikka mitä ja vaikka se oli pettänyt tyttöystäväänsä hänen kanssaan, mikä oli lopulta sattunut ihan luvatta. Vaikka se oli karannut omille teilleen kellekään mitään sanomatta ja vaikka hän oli syvällä sisimmässään vähän kateellinen kaikille niille ihmisille, joiden kanssa se oli matkansa jakanut. Naisille lähinnä, koska ajatus omasta korvattavuudesta oli välillä ihan liian todellinen. Hän ei tiennyt oliko itsekään sen parempi, luoja tiesi, että hänkin oli tehnyt virheitä. Beau tuntui silti ajattelevan, että hän jotenkin lähtökohtaisesti tarvitsi ja ansaitsi jotain parempaa. Ehkä hän siksi piti siitä niin paljon. Syystä tai toisesta Eve ei kuitenkaan osannut vastata mitään siihen toteamukseen, oli helpompi olla hetki hiljaa.

Oli ilmeisen turhaa yrittää selitellä pyyntöään, koska Beau vain kaikessa hiljaisuudessa nosti käsivarttaan ja veti hänet kylkeensä. Even viimeiset selitykset hukkuivatkin jonnekin sen flanellipaidan kankaaseen, joka tuoksui tutulta ja jonka läpi miehen kehon lämpö puski omalle iholle. Brunette haki varovasti paikkansa siitä miehen kainalosta, painoi päänsä sen rintaa vasten ja sulki silmänsä. Silmät kiinni saattoi melkein kuvitella, että he olivat siinä ihan jostain muusta syystä. Ihan muuten vain, eikä siksi että jotain pahaa oli tapahtunut ja ehkä Beau sääli häntä enemmän kuin mitään muuta. Oli se aina vähän säälinyt, koska hän oli sille se yksinäinen tyttörukka, jolla ei ollut perhettä tai juuri mitään muutakaan sen kerhotalon ulkopuolella. Eikä se tietenkään väärässä ollut, mutta yleensä Eve oli ihan kohtuullisen hyvä piilottamaan ne asiat, jotka elämässä eniten tekivät kipeää. Nyt ei oltu ja häntä pelotti, ettei tästä enää päästäisi takaisin, tämän jälkeen miehen olisi vielä vaikeampi nähdä häntä missään määrin kokonaisena. "You ever feel like you have no fucking clue what you're doing with your life?" Eve kysyi, kun he olivat istuneet hetken hiljaa ja hän oli vain keskittynyt imemään miehen lämpöä ja tuttuutta itseensä. "Or how you got there in the first place", hän täydensi ja hipelöi rauhattomasti Beaun flanellin helmaa sillä kädellään, jonka oli osittain kietonut miehen ympärille. Koska hän oli päättänyt jämähtää sinne ja milloin hän oli ajatellut sen loppuvan? Sitten kun ei enää kelpaisi kenellekään ja olisi keksittävä jotain muuta tai hypättävä ohiajavan auton alle?

"I've always kinda thought that life will just somehow organize itself, you know? That I will find something else and someone who actually cares about me and will take care of things, but what if I don't. If it's just going to be downhill from here", Eve mutisi ja kieltäytyi vetäytymästä kauemmas, vaikka oli kai aika naurettavaa avautua Beaulle sellaisista asioista sen syliin painautuneena, kun koko tilanne oli lopulta aika irrallaan siitä, olisiko hänellä toivoa ja tulevaisuutta. Itsenäisen ja vahvan naisen naamarin sai nyt ainakin heittää romukoppaan, koska kaikki mitä sen takana oli, oli tässä ihan esillä. "I know what happened with Paul is not my fault, but some days I just feel like fucking things up is the only thing I do well."

Beau silitteli hellästi hänen pörröisiä hiuksiaan puhuessaan ja Eve naurahti puoliääneen, kun se myönsi, ettei itsekään tiennyt mitä elämässään teki. Se myös veikkasi, että tietämättömyys voisi olla hyväkin asia. Kai sitä voisi katsoa jonkinlaisena vapautena. Ei suunnitelmien puute Eveä yleensä ahdistanut. Hän oli ihan tyytyväinen suurimman osan ajasta, viime aikoina kaikki oli vain ollut vähän sekavampaa. Ehkä joku osa hänestä oli alkanut kaivata muutosta, muttei vielä ihan tiennyt itsekään millaista. Hiljainen tyytymättömyys oli myös saattanut kyteä pinnan alla jo pidempään. ”Mm, maybe”, nainen myötäili. Ainahan elämässä oltiin vähän menty virran mukana, kai se virta lopulta johonkin johdattaisi. Puolet hänen alakuloisuudestaan oli luultavasti pelkkää laskuhumalaa, Eve tiedosti sen kyllä. Aamuun mennessä olo palautuisi heittämällä normaaliksi.

Vielä ei kuitenkaan ollut aamu ja humalan surumielinen hiipuminen yhdistettynä illan kulkuun sai Even avautumaan eksistentiaalisesta kriisistään Beaulle. Mies otti sen ihailtavan rauhallisesti, mutta sen rauhoittelevasta pehmeydestä huolimatta Evestä tuntui, ettei mies ihan ymmärtänyt mitä hän tarkoitti. Miten se olisi voinutkaan ymmärtää, kun sillä oli aina ollut elämässään ihmisiä, jotka rakastivat sitä ehdoitta. Vanhemmat, veli, ystäviä ja heittämällä varmaan tusina muita. Kerho ja sen ympärillä pyörivät tytöt olivat Even perhe, ainut turvaverkko mitä oli. Useimmiten hän oli siihen ihan tyytyväinen, kiitollinen että ympärillä oli edes jotain mihin tarrautua, mutta oli epävarmuuden hetkiäkin. Eikai se väärin ollut kaivata tilannetta, jossa joku olisi ollut hänen puolellaan täysin pyyteettömästi? Joku johon voisi tukeutua pelkäämättä, että tilanne minä hetkenä tahansa muuttuisi. ”You don’t get it”, Eve hengähti ja nosti päänsä miehen rintakehältä. Hän suoristi selkäänsä sen verran, että saattoi katsoa miestä silmiin, ei kuitenkaan karannut vielä sen kauemmas, koska siinä oleminen tuntui kaikesta huolimatta hyvältä. Beaun ei tarvinnut ymmärtää häntä täydellisesti, se näytti sentään yrittävän ja läheisyysnarkkarihan hän oli aina ollut, siksi sen viereen kaivattiin ja haluttiin jäädä. Se oli ehkä vähän varomatonta, mutta mitä väliä sillä edes oli?

Eve veti kaikessa rauhassa henkeä, tutkiskeli Beaun kasvojen ilmeitä ja rypisti sitten aavistuksen kulmiaan. ”You've always had that someone, haven't you? That's why you don't get it” hän mutisi, ei syyttävästi, muttei ihan neutraalistikaan. Beaun olemuksessa oli jotain sellaista, mistä näki että sitä oli aina rakastettu. Niin lapsena, nuorena kuin aikuisenakin. ”I'm not talking about lovers, sure you've had those too, but you know, people who are on your side, who you can trust no matter what”, Eve selitti ja pureskeli alahuultaan kuin olisi yrittänyt kuumeisesti miettiä, miltä sellainen tuntui. Hänelläkin oli ystäviä, mutta niissä ympyröissä oli vaikea löytää mitään täysin olosuhteiden vaikutukselle vastustuskykyistä. ”Must be nice”, brunette totesi lopulta ja katsahti kerhotalon puolelle vievää käytävänsuuta. Sieltä kuului edelleen juhlinnan ääniä, mutta hän ei aikonut mennä takaisin, se oli selvää. Ehkä Beau kuitenkin kaipasi takaisin muiden seuraan. Se oli joskus sanonut, ettei aikonut tehdä siitä tapaa, mutta siellä se oli kuitenkin tänäänkin ollut. ”Do you wanna come up with me?” Eve kysyi heittäen varovaisuutensa romukoppaan ja käänsi katseensa taas miehen kasvoihin. Siinä oltiin muutenkin oltu niin auki, että mitä se haittaisi.